Monet suomalaisystävät ihmettelivät, enkö tule juhannukseksi
kotiin. Vastaus oli sama kuin vappuna: täällä ei vietetä moisia juhlia.
Erilaisia kokouksia, seminaareja ja tapahtumia projektille oli suunniteltu
juuri näiksi päiviksi, joten täällä on oltava.
Juhannusaattona eli perjantaina projektissa oli jännittävä
päivä, sillä tiimissä oli avoinna työpaikka, johon hakeneista kolme oli
pyydetty haastatteluun. Meidän riviprojektilaisten tehtävänä oli juoda
haastatteluun saapuneiden kanssa kahvia, saatella heitä eri paikkoihin ja
yrittää katsoa, etteivät he törmäisi toisiinsa kriittisissä kohdin. Kierrätimme
heitä työhuoneessa ja moni oli yllättynyt siitä, että Oxfordissakin
työskennellään isoissa avokonttoreissa. No, tiiviissä projekteissa se voi olla
perusteltua muutenkin kuin säästöjen kannalta, mutta jostain kai kertoo, että
täällä(kin) osa paikoista on jatkuvasti tyhjillään ja ihmiset tekevät työnsä jossakin
muualla, kotona tai kirjastossa (missä jokainen joutuu tietysti välillä
työskentelemään tai ainakin käymään). Koska parhaimmillaan huoneessa on 15
ihmistä, olen pyytänyt kuulokkeita, mutta niitä ei ole vielä näkynyt, ehkä
helpompi mennä ja ostaa itse.
Kello 17.15 (kyllä - kesäperjantaina, joka sattui olemaan
vielä juhannusaatto) meillä oli vielä lyhyt kokous eli täällä ei liueta
viikonlopun viettoon kuten Suomessa on tapana. Sitten istuskelimme hetken työpöytiemme ääressä, mutta päivän
kuohuttavat tapahtumat ja koko pitkä viikko aiheuttivat sen, etteivät työt enää
sujuneet, ja päätimme lähteä vastapäiseen Royal Oakiin. Mukaan tuli ihmisiä
saman rakennuksen Cults of Saints -projektista. Alustavasti tuumasimmekin, että
yhteinen kollokvio tai seminaari dynastisista pyhimyksistä olisi paikallaan.
Lupasin puhua Ruotsin kansallispyhimys P. Erikistä, jonka reliikkien säilytysastian
Juhana rahapulassaan sulatti ja Katariina maksoi sitten uuden. Keskiaikaisesta Erikistä
en väitä paljonkaan tietäväni, mutta tarkoitus olisikin tutkailla, miten hallitsevassa
asemassa olevat käyttivät pyhimyskultteja poliittisesti ja muutenkin.
Katsotaan.
Baaritiskille jonottaessani huomioni kiinnittyi suurehkoon laatikkoon,
missä oli jokin pörröinen, vaalea eläin. Ensin ajattelin koiraa tai kissaa,
kenties kania, mutta sitten kuulin sen
emännän puhuvan ’vulturesta’. Kurkkasin
laatikkoon ja korppikotkan poikanenhan se siellä! Yksilö ei vielä osannut
lentää, joten sitä saattoi vielä pitää avoimessa laatikossa. Kyseessä oli
kuulemma korppikotkan pojan ensimmäinen pubikäynti.
Muistin Ruotsissa nähneeni televisiossa erinomaisen mielenkiintoisen
tv-keskustelun petolinnuista. Yhtenä osapuolena keskustelussa oli brittiläinen
Helen MacDonald, joka oli kirjoittanut kirjan H is for hawk. Helen oli ollut
nuorena töissä lintutalossa. Isänsä kuoleman jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen
masennukseen ja huomasi ajattelevansa jatkuvasti haukkoja, joista oli
kiinnostunut jo lapsena. Haukat, niiden hoitaminen ja kouluttaminen koituivat
hänen pelastuksekseen. Minua kiinnostivat myös koulutuksen keskiaikaiset
metodit, joista hän kertoi. Väitöskirja-aikoina lueskelin keskiaikaisesta
haukkametsästyksestä ja -symboliikasta, kun yritin saada tolkkua erään
naistrubaduurin haukkarunoista ja -kuvista. Kysyin korppikotkaa kanniskelevalta
naiselta, tunsiko hän Helen MacDonaldin tarinan. Nainen otti kirjan laukustaan
ja sanoi: - Pidän sitä aina mukanani. Siispä ote tuosta ihmeellisestä kirjasta,
joka kertoo erään nykyihmisen luontosuhteesta varsin hienolla tavalla.
The goshawk is staring at me in
mortal terror. Her eyes are luminous, silver in the gloom. Her beak is open. She breathes hot hawk
breath in my face. It smells of pepper and musk and burnt stone. Her feathers
are half-raised and her wings half-open, and her scaled yellow toes and curved
black talons grip the glove tightly. It feels like I’m holding a flaming torch.
I can feel the heat of her fear on my face. She stares. She stares and stares.
Seconds slow and tick past. Her wings are dropped low; she crouches, ready for
flight. I don’t look at her. I mustn’t. What I am doing is concentrating very
hard on the process of not being there.
Jo aiemmin olimme tehneet slaavilaisuustestin, jonka voitti
ryhmän slovakki-jäsen, toiseksi tulin minä. Testistä kertoessamme mieleeni tuli
slaavikyykky, jonka esittelin ja joka herätti ansaittua ihastusta. Jotkut
tunnistivat sen idän paimentolaiskansojen asennoksi ja se paikannettiin myös
Afrikkaan. Lopulta paljastui, että Venäjällä on kuin onkin jonkinlainen
kyykkivä alakulttuuri. Kadulla kykkiminen alkoi huikoa, joten etsiydyimme majapaikkani
lähelle libanonilaiseen Al-Shami -ravintolaan, josta olen kuullut paljon hyvää
ja joka on ilta toisensa jälkeen täynnä. Meitä pyydettiin odottamaan kymmenisen
minuuttia, mutta sen sijaan muistimme, että työpaikan jääkaapissa oli seminaarin
jämätarjoiluja, joten lampsimme takaisin vanhan Radcliff Infirmaryn keittiöön,
jonne ilta päättyi.
Juhannuspäivänä ihailin perheen lähettämiä tunnelmakuvia
nuotion ääreltä miehen siskon mökiltä Höytiäisen rannalta - viileännäköistä,
mutta kaunista. Lapset ja kaikki muutkin näyttivät kuvassa onnellisilta. Täällä
päivä vaikutti sateiselta, joten hain lounasta toisesta libanonilaisdelistä ja
painelin töihin. Reilun viikon päästä pitäisi olla toinen luku valmiina ja
Leedsissä taas esitelmä uudesta aiheesta. Mieluummin etupainotteisesti jne.
Tänään kävin pitkällä kävelyllä Port Meadowssa, joka on
viimeiset 800 vuotta ollut kaupunkilaisten laidunnus- ja virkistysalue: edelleen
molempia yhtä aikaa, lehmät ja hevoset laiduntavat koiria ulkoiluttavien
kaupunkilaisten kanssa sulassa sovussa. Portit ja haat pitää vain muistaa
laittaa kiinni, etteivät eläimet pääse karkuun. Piipahdin turistitoimistossa
(missä turisteja riitti totta tosiaan!) hakemassa vinkkejä tyttärelleni ja
hänen ystävälleen, jotka saapuvat ylihuomenna. Mukavaa! Tein ruokaa ja skypeteltiin
pitkä puhelu. Ehkä vielä hetki töitä ja iltalenkille.
|
Tämä kirja täytyy lukea! |