perjantai 27. helmikuuta 2015

Katariina J:n muisto Turussa

Ns. nunnankappeli Turun linnassa
Kyllä Turku on ehdottomasti Katariina Jagellonican kaupunki Suomessa. Vaikka hän ei viettänyt linnassa kuin kahdeksisen kuukautta, merkitsee hänen muistonsa täällä paljon. Linnan renessanssiosassa on omistettu Katariinalle useita huoneita, tärkeimpänä tietenkin kuningattaren (alunperin herttuattaren) sali, vaate- ja makuukamarit. Nunnankappeli, jota Katariina käytti katolisiin messuihinsa, voitaneen niin ikään lukea hänen tiloihinsa. Lisäksi monet yksityiskohdat muistuttavat Katariinasta: esilläolevat kopioidut muotokuvat ja juhlarahat, renessanssikerroksen pienoismalli, Dora Jungin kuvakudos (ks. edellinen postaus) jne. 
 
Vähintään yhtä kiintoisia kuin aikalaishistorialliset jäänteet, ovat populaarimmat ja myöhäisemmät käsitykset Katariinasta. Dora Jungin, Katariinankiven ja puutarhateen lisäksi törmäsimme pelkästään Turun linnassa monenlaisiin "muistoihin", joita esittelen seuraavassa kuvin. Eivätkä nämä tähän lopu, mutta hieman esimakua...:
Katariina-pinssi, jonka sain
kummitädiltäni ystävänpäivänä.
Hänkin oli käynyt Turun linnassa!

Miniatyyri-Katariina johtaa bankettia pöydän päässä.


Eino Leinon runoja Juhanasta ja Katariinasta (1919) sekä kirjanmerkki.
Erkka Auermaan keraaminen
 Katariina (2013). Postikortti.
Turun linna -pelikortit. Katariina uskonnollisena
 ihmisenä tietenkin ristiakka. Oikealla Juhana, vasemmalla
ilmeisesti heidän poikansa Sigismund.
 



Tässä vielä pelikortin esikuva:
http://historiska-personer.nu/min-s/peba059f5.html
käsittääkseni nykyään Varsovan linnassa.

torstai 26. helmikuuta 2015

Kenttätöitä Turussa

Hiihtoloman kunniaksi äiti pakkasi perheen autoon. Esikoista, joka jäi parantelemaan rikkoutuneita nivelsiteitään ja hoitamaan koiraa sekä valmistautumaan kisamatkaan katsojana, lukuunottamatta muut lähtivät äidin kenttätyömatkalle Turkuun.

Katariinankivi Katariinanlaaksossa.
Koska yksi lapsista harrastaa elokuvia ja rumpujensoittoa, halusi hän ehdottomasti nähdä Whiplash -elokuvan, joka ei koskaan Jyväskylään asti tullut. Sillä aikaa me muut retkeilimme Katariinanlaaksossa ja Katariinan entisellä asuntomessualueella. Löysimme runsaasti asiaan liittyviä katukylttejä (Katariinankatu, Juhanankatu, Jagellonicankatu), myös Juhanan jalkavaimolle ennen Katariinaa sekä toiselle vaimolle Katariinan kuoltua oli omat kadut (Hannuntyttärenkatu ja Gunillankatu).

Katariinanlaakson luonnonsuojelualueella kävimme luonnollisesti tarkistamassa ns. Katariinankiven, jolla perimätiedon mukaan hoviväki söi, leikki ja tanssahteli keväisillä retkillään. Muitakin versioita nimestä on, mutta me uskomme juuri tähän! Ystävälliset turkulaiset juttelivat ja neuvoivat tietä. Hiihtokelit ovat kuulemma tänä talvena jääneet täällä harvoiksi.

Katariinasta suunnistimme Tuomiokirkkoon ja lupasimme näyttää eräälle lapselle kaimansa (toinen nimi Kaarina) haudan. Kirkon alle haudatut merkkihenkilöt kauhistuttivat lapsia ja he miettivät, kuinka monta tarvittaisiin avaamaan painavat hautapaasien kannet. Tuomiokirkon museossa en ollut koskaan aiemmin käynyt, joten koska aikaa oli vielä hetki, päätin piipahtaa sielläkin. Seuraksi sain nuorimmaisen (7v.), joka on kiinnostunut rakennuksista (pohjapiirrokset, pienoismallit jne.) sekä "aarteista". Toiveena oli löytää Katariinan tai Juhanan lahjoittamia esineitä, mutta sen sijaan oli tyytyminen muihin, sinänsä kauniisiin 1500-luvun ehtoollisastioihin.

Dora Jung, Katariina Jagellonica (1961). Kudonta Maria Mattson.
Sitten olikin aika hakea vanhempi poika elokuvista ja suunnata Turun linnaan. Joimme vahvistavat kahvit ja kaakaot linnan kahvilassa, jotta jaksaisimme kiivetä portaita ylös ja alas. Osa porukasta jumittui heti linnan keskiaikaiseen osaan (tällä kertaa se en ollut minä, joka kiirehdin ylemmäs, ennen kuin luonnonvalo häviäisi). Renessanssikerros Juhanan ja Katariinan "omine" huoneineen ja saleineen toi heidän elämäntapaansa taas pikkuisen lähemmäksi. Täytyy kyllä sanoa, että erityisen vaikuttunut olin Dora Jungin (1961) Nemo nisi mors -tekstiiliteoksesta. En tuntenut sitä ennestään, mutta upea se on.


Hugo Salmson, Katarina Jagellonica uppvisar
sin vigselring för Göran Persson (1865).
Jungin teos pohjautuu oletettuun  Katariinan vihkisormuksen kaiverrukseen, joka tarkoittaa sananmukaisesti "ei kukaan paitsi kuolema" (voi siis meitä erottaa). Olen nähnyt sormuksesta kertomuksia, mutta en vielä yhtään alkuperäislähdettä. Toinenkin tarina sormukseen liittyy. Kun Juhanaa tultiin vangitsemaan, kerrotaan Katariinan osoittaneen sormustaan: hän seurasi puolisoaan vankilaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsa (Hugo Salmsonin 1865 tehdyn maalauksen mukaan inhotun Yrjänä Pietarinpojan tarjoamaa) vaihtoehtoa vapaammista oloista kartanossa. Hyvin romanttista, hyvin dramaattista, mutta etsiskelen myös aikalaiskuvausta aiheesta. Tietysti, jostakinhan sekin kertoo, että juuri tämä tarina on niin menestyksekkäästi liitetty juuri Katariinaan, löytyi lähteitä tai ei.

Museokauppa Fataburissa kuopus johdatteli minut juhlallisesti Katariinan puutarhateen äärelle. Katajaa, musta- ja punaherukkaa. Vien tuliaisiksi projektilaisille ja maistan itsekin. Lapsi sijoitti lomarahojaan 5:n euron verran upeaan siniseen Turku-magneettiin.
Katariinan puutarhateetä

maanantai 23. helmikuuta 2015



Tämä blogi kertoo sellaisesta arjesta, kun äiti työskentelee ulkomailla ja perhe (isä, neljä lasta ja koira) jää Suomeen. Olen historiantutkija, jonka tehtävänä on kansainvälisessä projektissa tutkia Katariina Jagellonicaa ja tämän muistoa Pohjolassa. Aiemmin olen tutkinut trubaduureja ja keskiaikaista lääkintää. Puolisoni ja lasten isä on opettajankouluttaja, alun perin historioitsija hänkin. Lapset ovat 17-, 15-, 12- ja 7-vuotiaita. Ainoa elossa oleva isovanhempi, äitini, asuu Puerto de la Cruzissa. Vuosi on lyhyt aika ottaa uusi tutkimusaihe alkuun, riittääkö se? Minkälaista on elämä ja yliopistomeno Oxfordissa? Kuinka perhe pärjää Suomessa? Kannattiko lähteä?

Kun kohdalleni sattui tilaisuus lähteä vuodeksi Oxfordin yliopistoon tutkijaksi, päätin kokeilla. Päätös ei ollut suinkaan helppo, eikä vertaistukea (lukuun ottamatta yhtä kollegaa) ollut juurikaan saatavilla. Luulen, että tulevaisuudessa tämänkaltaiset tilanteet tulevat koskettamaan yhä useampia. Ehkä kokemukseni auttaa joitakin, jotka pähkäilevät samanlaisten asioiden edessä. Tarkoitus on samalla tehdä tutkijantyötä läpinäkyvämmäksi, monikaan ei välttämättä tiedä, mitä ihmiset yliopistossa oikein puuhaavat. Tämä oli myös projektinjohtajan toive. Norsunluutornista ulostulo voi olla vaikeaa, mutta jospa tästä tulisi edes piipahdus tornin parvekkeelle, joka tuulettaisi samalla tutkijan omaa päätä.
 
Koska suuren perheen, väitöskirjan vääntämisen ja akateemisen työn yhdistäminen on ollut itselleni eräänlainen henkilökohtainen kokeilu, eikä roolimalleja tässä suhteessa ole ollut tarjolla (omassa oppiaineessani naisprofessorit ovat olleet harvinaisuuksia, opiskellessani Jyväskylän yliopistossa heitä ei ollut ollenkaan), ei liene haitaksi kertoa, että tällainenkin elämäntapa voi olla mahdollista. Koska asiat saivat käänteen sellaisella vauhdilla, etten blogin pitoon kyennyt heti alusta, kerrottakoon tapahtumat lyhyesti tässä:

Syyskuu:
Olo on kesäloman jälkeen vielä virkeä, mutta koska työt ovat loppumassa seuraavana kesänä, teen Suomen Akatemialle rahoitushakemusta ja valmistelen peruskurssin opetusta ”Antiikki ja keskiaika”. Työkaverini kertoo, että Oxfordissa olisi nyt sopiva paikka auki. – Hah! Puuskahdan, mutta työkaveri kannustaa hakemaan – Mistä sitä tietää, vaikka hakijoita ei tulisi kovin paljon? Luen hakuilmoituksen: Euroopan tutkimusneuvoston rahoittama kansainvälinen, Oxfordin yliopistossa toimiva projekti, joka tutkii Jagellojen dynastiaa eri maissa. Scandinavian research associateksi haluttaisiin joku, joka tutkisi Katariina Jagellonicaa ja osaisi erinomaisesti latinaa ja ruotsia.
Projektilla on hyvät nettisivut ja kiinnitän huomiota, että projektin jäsenet hymyilevät valokuvissa. Muutenkin kaikki vaikuttavat paitsi monipuolisilta tutkijoilta, myös sympaattisilta ihmisiltä.
En ole koskaan tuntenut olevansa mikään kuninkaallisten tutkija. Ruotsin ja latinan taidot ovat päässeet ruostumaan, sillä olen ollut niin innostunut muinaisoksitaanista (trubaduurien kieli). Keskiaikaisten lääkereseptien latina, mitä viimeksi olen lukenut, on yksinkertaista ja luettelomaista: ”Ota kolme mitallista kuivattua rohtopähkämöä ja sekoita viiniin, niin et tule humalaan”. 
Muistan kuitenkin törmänneeni tutkimuksissani Isabella Aragonialaiseen, joka paljastui Katariina Jagellonican isoäidiksi. Pari vuotta sitten yritin etsiä tietoja ensimmäisistä Suomessa vaikuttaneista lä
Nuori Katariina Jagellonica.
Osa Lucas Cranach nuoremman perhemuotokuvasta.
äkäreistä ja apteekkareista, jolloin kävi ilmi, että Katariina toi seurueessaan mukanaan myös lääkinnän alan ammattilaisia Turkuun. Samalla pengon Katariinasta tehtyä tutkimusta ja se näyttää ihmeen ohuelta, jos vertaa vaikka kuningatar Kristiinasta kirjoitettuihin kirjoihin. Ajattelen, että Katariinaa pitäisi tutkia. Ja hänen italialainen äitinsä Bona Sforza vasta onkin kiinnostava! Tai tytär Anna, joka rahoitti lääketieteellistä puutarhaa ja oli kiinnostunut lääkekasveista… Innostun niin, että luen kaiken, minkä saan heistä käsiini. Tämän kaiken kirjoitan hakemukseen, senkin, että latinantaito on päässyt ruostumaan ja että en varsinaisesti ole mikään pohjoismaiden historian tutkija. Tiedän, ettei hakemuksissa pitäisi kiinnittää huomiota puutteisiin, vaan korostaa vahvuuksia, mutta en usko, että silottelullakaan pääsee kovin pitkälle. Hakemusta oli mukava tehdä, koska se oli vapaamuotoinen, eikä siihen siten tuhraantunut kovinkaan paljon aikaa. Se on valmis hyvissä ajoin ennen määräaikaa 15.9.
 
Lokakuu:
 
Opetan keskiajan peruskurssia ja valmistelen pientä kansainvälistä konferenssia kasvilääkinnästä. Kollega Jerusalemista on tulossa vierailemaan projektini vieraaksi Jyväskylään.  Olemme sopineet työstävämme artikkelia yhdessä. Yllättäen postilaatikkoon kolahtaa viesti: tervetuloa haastatteluun Oxfordiin. Haastattelu olisi juuri samana päivänä kuin emännöimäni konferenssi. Kirjoitan, että kiitos paljon, mutta valitettavasti en mitenkään pääse. Ajatukseni ovat aivan muualla. Oxfordista ehdotetaan uutta päivämäärää. 
 
Matkan järjestäminen vaikuttaa todella haastavalta, enkä ehtisi valmistautua haastatteluun juuri mitenkään, koska konferenssijärjestelyt ja artikkelin kirjoittaminen Jerusalemista tulleen Helenan kanssa työllistävät nyt täysin. Mies on matkoilla. Pitäisikö skipata koko juttu? Helpommalla pääsisi. Kysyn neuvoa viisaammilta kollegoilta ja esimiehiltä. Voisinko ylipäätään lähteä omasta tutkijatohtoriprojektistani kesken kaiken? Se on mielenkiintoinen projekti keskiajan lääkinnästä, johon rahoituksen saamisesta olin ikionnellinen, mutta jota harmi kyllä ei voinut siirtää. Kaikki kannustivat menemään haastatteluun – jo sinne pääseminen on hieno meriitti! Kyllä, kyllä, olen samaa mieltä ja iloinen positiivisesta suhtautumisesta. Mutta millä ajalla tekisin haastattelun yhteydessä pidettävän esitelmän? Oxfordista alkaa virrata papereita tutustuttavaksi ja luettavaksi, hakemuksia, pohjapapereita, kirjalistoja… Alan tehdä taas öisin töitä, vaikka aikanani muuta päätin.
Kun konferenssi on ohi, pakkaan saman tien laukkuni ja lähden Oxfordiin. Cambridgessä olin käynyt kerran Trinity Collegen kirjastossa, mutta Oxfordissa en milloinkaan. Lentokoneessa ja bussissa luen vielä minulle lähetettyjä papereita ja paria artikkelia, jotka olen tulostanut aiheesta.
 

Marraskuu:

Oxfordissa minut majoitetaan entiseen naisten collegeen, Somerville Collegeen. Se on ulkoa päin hieman karunnäköinen, kivinen rakennus, mutta kätkee sisäänsä huoneen, missä on kaunis takka ja ruusukuvioinen peitto. Vahtimestarin mukaan huone on hyvin ”special”. Vessa ja suihku löytyvät käytävältä. Aamulla käytävällä parveilee kylpyhuoneeseen jonottavia kiinalaisia. Kiipeän seuraavaan kerrokseen vain huomatakseni, että siellä ei ole varsinaista suihkua. Amme on täytettävä vedellä ja sukelleltava pinnan alla, mikäli aikoo saada hiukset pestyä. Aamupalaa collegessa saa kahdeksalta, jolloin Suomen aika olisi jo kymmenen. Kulman takaa löytyy ”ranskalaistyylinen” kahvila Maison Blanc (juuri näin kirjoitettuna, ehkä Blancin perheen perustama?). Muut tilaavat papuja, munia ja pekonia ja lukevat Guardiania. Minä nautiskelen kahvia ja voisarvia, kyytipoikana latinan kielioppi.
 
Meillä on projektin johtajan kanssa tapaaminen Radcliffe Humanities Buildingissä, missä projektin työtilat sijaitsevat. Johtajaa odotellessani toinen vahtimestari kertoo, että penisilliini on keksitty rakennuksessa kun se vielä oli sairaala toisen maailman sodan aikaan. Harteilleni pyrkii paino. Mihin oikein olen itseni pannut? Projektinjohtaja saapuu, kuin enkeli pitkissä kiharoissaan, hymyilevänä, rupatellen. Kierrämme työtilat ja tapaan muut projektilaiset. Juomme kahvia. Kyselen heidän asumisistaan. Käy ilmi, että kellään muulla ei ole perhettä. Mietin, pitäisikö minun suhtautua asiaan jotenkin.
 
Seuraavaksi edessä on kielikoe, mitä järjestäjien taholta pahoitellaan, mutta minkä sanotaan olevan hallinnon vaatimus. Minut viedään ikkunattomaan koppiin ja eteeni pannaan pari vanhaa sanakirjaa, lyijykynä, kumi, latinankielinen A4 eräästä Jagellojen sukulaisuus- ja perintökiistasta sekä yhtä pitkä ruotsinkielinen teksti Upsalan synodista. Aikaa 40 minuuttia. Aloitan ruotsista. En ollut juurikaan lukenut 1500-luvun ruotsia (1400-luvun hiukan), mutta ymmärrän, että påfvelige tarkoittaa ”paavillista” ja muutenkin teksti avautuu yllättävän helposti. En tiedä, miten pitkää pätkää minulta odotetaan, mutta äkkiä huomaan, että yli puolet ajasta on kulunut. Jätän synodin sikseen ja ryhdyn latinan kimppuun. Ensimmäinen lause on neljä riviä pitkä, löydän verbin. Sitten subjektin. Rivit hyppivät silmissä, joku on kreivi, joku toisen serkku ja sukulaisuutta vakuutellaan. Happi tuntuu loppuvan kopissa, mutta verbi löytyy seuraavastakin lauseesta, joka on vähintään yhtä pitkä kuin edellinen. Hiki valuu. Puristan lyijykynää ja suttaan kumilla. Tulee aivan kouluajat mieleen.  Englanninkielinen käännökseni vaikuttaa perin kömpelöltä, ei ollenkaan alkuperäistekstin kaltaiselta, juhlavalta ja tyylikkäältä. Tuskailen, että yleensä työssä riittää, että ymmärtää sisällön. Sanatarkkoja käännöksiä ei tarvita kuin suorissa lainauksissa ja niihin on yleensä enemmän aikaa. Sitten oveen jo koputetaankin ja tuotokseni viedään pois.  
 
Nuori kanadalaisneitonen saattaa minut haastatteluun, joka on Somerville Collegen juhlahuoneisto. Nousen portaat ja kertaan asioita, joita minulta saatettaisiin kysyä. Haluaisin kokemusta kansainvälisessä projektissa työskentelemisestä. Perhe jää Suomeen. Harrastan metsässä kävelyä ja lukemista. Pieni jakkupukuinen nainen on vastassa yläkerrassa. Hän esittäytyy paikalliseksi hallintopäälliköksi. Sali on valtava ja minut istutetaan pitkän pöydän ääreen. Toisella puolella istuvat projektinjohtaja ja yksi projektin jäsenistä, joka on Harvardista. Kolmas henkilö on ulkopuolinen. Aloitan esitelmäni. Hallintopäällikkö ottaa aikaa. Tähän olen valmistautunut, etsinyt kuvia ja miettinyt grafiikkaa, harjoitellut kellon kanssa. Silti aluksi puhun jäykästi ja katson muistiinpanolappuani. Loppua kohden rentoudun ja alan jopa lisäillä omiani, kunnes hallintopäällikkö näyttää kurkkua leikkaavan liikkeen. Lopetan. Yhden lauseen olisin vielä voinut sanoa, verrata Katariinaa Kristiinaan, mutta se on tuskin ratkaisevaa.
 
Istun alas. Raadin kolmas jäsen aloittaa: - Määrittele dynastia. En ole miettinyt asiaa (ihmettelen itsekin miksen, koska käsite on projektin otsikossa), mutta teen parhaani: perhe, mutta enemmän kuin perhe. Suku. Kuninkaallisia. Avioliittostrategiat. Kansainvälinen. Ajattelen, että ”kansainvälisen” sijaan olisi pitänyt sanoa ”transnationaalinen”, kun siirrytään jos seuraavaan. – Miksi gender-tutkijat tutkivat vain naisia? – Mistä minä tiedän, tekisi mieli vastata, mutta muotoilen, että miehiäkin pitää tutkia. Omina ryhminään ja suhteessa naisiin. Ja sitä rataa. Pommitusta erilaisista sisällöistä, vanhoista artikkeleistani (Miksi vertaat juuri näitä kahta käsikirjoitusta keskenään? Mikä oli juutalaisen kulttuurin merkitys tiedon siirtymisessä Etelä-Ranskassa jne.) Ei yhtään kysymystä minusta tai tavastani tehdä tutkimusta. Lopulta projektinjohtaja kysyy – Jos sinut valitaan, milloin voisit aloittaa? Kuulen vastaavani – Tammikuussa. Sitten muistan, että olen menossa Roomaan opettamaan ja lisään. - Tammikuussa muuten, mutta haluaisin hoitaa yhden ennalta sovitun kurssin opetuksen Roomassa. Projektinjohtaja nyökkää. – Olisiko vielä jotakin…? Olen niin pyörällä päästäni, etten osaa kysyä mitään. Hallintopäällikkö taluttaa minut ulos. Tihuuttaa. Hämärässä olen näkevinäni tilaan johdateltavan hahmon, jolla on puvuntakki päällä. En tunnista ja päättelen, ettei kilpakumppanini ole varmaankaan suomalainen.    
 
En ole ollenkaan voitonvarma ja ajattelen jo, että ehkä minun paikkani ei ole täällä. Lapsia on ikävä. Illalla collegen sisäpihalla on ilotulitus. Siitä ilahtuneena lähden kaupungille, syön Jamie Oliverin paikassa erinomaisia cannelloneja ja käyn elokuvissa katsomassa Mr. Turnerin. Tunnen outoa kohtalonyhteyttä, kun elokuvan yhdeksi sivuhenkilöksi osoittautuu tiedenainen Mary Somerville, jonka mukaan Somerville College on nimetty. Ennen nukkumaanmenoa istun huoneessani ruusupeitolla, keitän vedenkeittimellä teetä ja luen Camilla Läckbergin dekkaria. Netti ei toimi, eikä telkkaria ole. Tätäkö se sitten olisi? Kayn vielä Bodleianissa lukemassa keskiaikaisia lääkereseptikirjoja - niitähän riittää - ja lenkkeillessä tutkin paikallisia puutarhoja.
--
Viikon kuluttua sähköpostissani on viesti. Paikan hyväksymisestä pitäisi ilmoittaa mahdollisimman pian. Mies on Australiassa. Laitan hänelle tekstiviestin. Hän soittaa illalla kun Australiassa on aamu. Jahkailen. – Kai sä nyt menet?  Jututan lapsia. Isot ihmettelevät. – Sait sä sen paikan? Vähän cool! Nuorin vetoaa – Äiti, taasko sä lähdet? Yksi ei sano mitään. Työpaikalla onnitellaan. Ymmärrän, että etuni mukaista olisi lähteä. Soitan äidille. – Lähde ihmeessä, jospa perhekin voisi tulla. Mie voin auttaa ainakin kesällä! Äiti on aina kannustava, myös silloin kun lähdin esikoista odottaessani tekemään jatko-opintoja Vatikaanin kirjastoon ja lapsi syntyi Roomassa. Otan myös yhteyttä entiseen ohjaajaani, joka aikanaan järjesti minut Roomaan ja sittemmin myös Berliiniin.  – Ilman muuta! Kaikesta kannustuksesta huolimatta tunnelmani ovat kahtalaiset. Ystäväni suosittaa SWOT-analyysin tekemistä. En rohkene, se on liian raakaa. Luotan mieluummin intuitioon. Lähteminen kiinnostaa, mutta mietin, miten kaikki järjestyisi. Olin itse miehen Australiassa oloajan aivan poikki. Mies vakuutti, että hän kyllä selviää ja että joskus – ja tämän hän tunnustaa hieman epäröiden – on suorastaan helpompaa, kun ei ole toista ”säätämässä”, vaan asiat voi tehdä päättää yksin. Jaahas. Mutta entäs jos lapset joutuvat isona terapiaan tämän vuoksi? Äiti hylkäsi… Entä kesämökki, pääsenkö sinne ollenkaan? Ja metsätöiden ja remontinkin piti alkaa. Toisaalta, olemme suunnitelleet kesämökin remontointia suurin piirtein aina, joten kai se voi vielä vuoden odottaa.
 
Otan vielä yhteyttä miespuoliseen kollegaani, joka asuu ulkomailla ja perhe Suomessa. – Kaikenlaista on ollut, mutta sitähän olisi, vaikka olisin kotonakin, kollega kertoo. – Voittopuolisesti kuitenkin hieno kokemus, joka voi myös lähentää perhettä. Hän muistuttaa myös nykyaikaisista yhteydenpitovälineistä. Kysyn vielä itseltäni, etten vain ole lähdössä karkuun mitään. Selitän itselleni, että lasten on hyvä nähdä, että äidillä on omia kiinnostuksen kohteita ja että isä laittaa ruokaa. Kaikkien ei tarvitse elää samalla tavalla. Itkettää. Pyrkisin käymään kotona kerran kuussa. Perhe voisi tulla sinne kesällä pidemmäksi aikaa. Viikon kuluttua ilmoitan, että otan paikan vastaan.  
Joulukuu:
 
Alan ajaa projektiani alas. Monografia jää edelleen kesken. Täytän lomakkeita sekä suomalaisessa yliopistossa että englantilaisessa. En uskalla sanoa itseäni irti, ennen kuin saan työsopimuksen. En tiedä kovinkaan tarkasti, mikä palkkani tulee olemaan. Kyselen verohallinnosta, mihin maahan maksan veroni. Periaatteessa ulkomaille, jos siellä oloa on vähintään 6kk, mutta Britannia on poikkeus ja tutkijantyö on poikkeus. Minulta pyydetään kirjallinen selvitys. Teen selvityksen. Vastaukseksi saan, että voin hakea sitovan päätöksen, mutta se maksaa. Käyn Tukholmassa ”vanhan” projektin asioissa. Pidän viimeiset opetukset avoimessa yliopistossa. Korjaan viimeiset tentit juuri ennen joulua. Siirrän e-tenttiprofiilin seuraajalle. Sovitaan ohjauksista. Pidän pienen joululoman, ilmeisesti jotakin kesälomaakin olisi ollut pidettävänä. Oikeastaanhan meillä ei lomia ole, koska olemme kokonaistyöajassa. ”Vapaajaksoja” voi pitää, jos ennättää työnsä hoitaa muuna aikana.
 
Perhetuttavamme saa aivoverenvuodon joulupäivänä. Käyn hakemassa hänen koiransa meille hoitoon. Mietin, mitenköhän mies pärjää, jos koirat jäävät meille pidemmäksi aikaa: neljä lasta ja kolme koiraa on melkoinen setti kelle tahansa, varsinkin ei-koiraihmiselle.
 
Tammikuu:
 
Vuosi alkaa vauhdikkaasti: ehdin käydä Oxfordissa perehtymässä. Tällä kertaa asun University Clubilla, mihin yliopistolaisten vapaa-ajanvietto keskittyy. Tarjolla on liikuntaa, edullista ruokaa ja baari, missä katsellaan matseja ja luetaan lehtiä. Minua perehdytetään juurta jaksain projektin sisältöön ja käytännön asioihin. Tiedän nyt, mitä minulta odotetaan. Koko projekti kirjoittaa yhdessä kirjaa ja lisäksi tulee oma artikkeli Katariinan muistosta. Muutama konferenssiesitelmä ja alustus. Lounastamme Collegen ruokasalissa, se ei ole ihan yhtä keskiaikainen kuin Harry Potterissa, mutta vaikuttava kuitenkin. 
 
Saan mallin, miten tuntilappu täytetään. Siihen saa laittaa todellisia tuntimääriä, toisin kuin Suomessa. Ylitöistä ei kuitenkaan makseta, eikä niitä ole hyvä olla liikaa. Viikoittainen tuntimäärä on 37,5, Suomessa 38 eli Briteissä työskennellään vähemmän! J Saan läppärin, johon käyn ostamassa suojapussin. Käyn yhden projektin jäsenen kanssa illalla syömässä. Muut ovat arkistoissa ympäri Eurooppaa. Käyn Suomessa kääntymässä ja palaan pariksi viikoksi entiseen työpaikkaan opettamaan jyväskyläläisiä historianopiskelijoita, tosin tällä kertaa kurssi pidetään Suomen Rooman Instituutissa Villa Lantessa.
 
Isoäiti on rantautunut kuukaudeksi Suomeen Puerto de la Cruzista ja hoitelee mallikkaasti lapset ja koirat kun olemme molemmat Roomassa. Lapset ovat tyytyväisiä, kun heidän tullessaan koulusta kotona on aikuinen ja maukkaita välipaloja, kuten pannaria ja suklaapuuroa. Mietin, kuinka paljon isovanhemmat mahdollistavat akateemista työtä ja pienten lasten vanhempien työtä ylipäätään.
 
Helmikuu:

Etätyötä kotoa käsin. Lähteiden keruuta. Lukemista. Kenttämatkojen järjestelyä mm. Ruotsiin maaliskuussa. Viikoittaisten raporttien kirjoittamista projektille. Koirien palauttaminen, omistaja onneksi kuntoutumassa.  ”Vanhaan” projektiin liittyvän artikkelin viimeistelyä ja hallinnollisten asioiden selvittelyä. Entisen työpaikan s-posti häviää yhtäkkiä, pyydän lisäaikaa. Uusi projekti ja oma osuus alkaa hiljalleen hahmottua. Asunnon etsintää Oxfordista. Asuntoja on, mutta kaupunki on kallis. Löydän yliopiston sivuilta kivan tuntuisen paikan, jossa omistaja asuu alakerrassa ja yläkerrassa huoneita vuokrattavana yhteiskeittiöllä ja vessalla http://www.the-old-dairy-oxford.com/  Hinta ”vain” £155/vko. Otan heti yhteyttä, mutta omistaja vastaa, että valitettavasti kaikki huoneet ovat menneet. Varmasti hyvä paikka! Otan yhteyttä toiseen vuokraajaan, rouvaan, joka vuokraa huoneita aivan Radcliffe Humanities Buildingin läheltä £175/vko. Käy ilmi, että eräs projektin jäsen on asunut samassa paikassa. Kirjoitan hänelle ja hän sanoo, että paikka on ok, mutta tarjoaa kevääksi käyttööni omaa huonettaan toisessa paikassa, koska on matkoilla. Asiat alkavat järjestyä!

PS. Samantyyppisistä asioista kertoo blogeissaan Ulla, joka on töissä Tukholmassa ja jonka perhe asuu Englannissa. Ullaan olen tutustunut Villa Lantessa:
"Two Archaeologists and a Toddler" http://2aa1t.blogspot.com (toim.huom. toddler taitaa kyllä olla jo child) :)
Ullan työblogi osoitteessa http://landscapeperceptions.blogspot.it/