Tämä blogi kertoo sellaisesta arjesta, kun
äiti työskentelee ulkomailla ja perhe (isä, neljä lasta ja koira) jää Suomeen.
Olen historiantutkija, jonka tehtävänä on kansainvälisessä projektissa tutkia
Katariina Jagellonicaa ja tämän muistoa Pohjolassa. Aiemmin olen tutkinut
trubaduureja ja keskiaikaista lääkintää. Puolisoni ja lasten isä on
opettajankouluttaja, alun perin historioitsija hänkin. Lapset ovat 17-, 15-, 12-
ja 7-vuotiaita. Ainoa elossa oleva isovanhempi, äitini, asuu Puerto de la
Cruzissa. Vuosi on lyhyt aika ottaa uusi tutkimusaihe alkuun, riittääkö se?
Minkälaista on elämä ja yliopistomeno Oxfordissa? Kuinka perhe pärjää Suomessa?
Kannattiko lähteä?
Kun kohdalleni sattui tilaisuus lähteä
vuodeksi Oxfordin yliopistoon tutkijaksi, päätin kokeilla. Päätös ei ollut
suinkaan helppo, eikä vertaistukea (lukuun ottamatta yhtä kollegaa) ollut juurikaan saatavilla. Luulen, että tulevaisuudessa
tämänkaltaiset tilanteet tulevat koskettamaan yhä useampia. Ehkä kokemukseni
auttaa joitakin, jotka pähkäilevät samanlaisten asioiden edessä. Tarkoitus on
samalla tehdä tutkijantyötä läpinäkyvämmäksi, monikaan ei välttämättä tiedä,
mitä ihmiset yliopistossa oikein puuhaavat. Tämä oli myös projektinjohtajan toive.
Norsunluutornista ulostulo voi olla vaikeaa, mutta jospa
tästä tulisi edes piipahdus tornin parvekkeelle, joka tuulettaisi samalla
tutkijan omaa päätä.
Koska suuren perheen, väitöskirjan vääntämisen
ja akateemisen työn yhdistäminen on ollut itselleni eräänlainen henkilökohtainen
kokeilu, eikä roolimalleja tässä suhteessa ole ollut tarjolla (omassa
oppiaineessani naisprofessorit ovat olleet harvinaisuuksia, opiskellessani
Jyväskylän yliopistossa heitä ei ollut ollenkaan), ei liene haitaksi kertoa,
että tällainenkin elämäntapa voi olla mahdollista. Koska asiat saivat käänteen
sellaisella vauhdilla, etten blogin pitoon kyennyt heti alusta, kerrottakoon
tapahtumat lyhyesti tässä:
Syyskuu:
Olo on kesäloman jälkeen vielä virkeä, mutta
koska työt ovat loppumassa seuraavana kesänä, teen Suomen Akatemialle rahoitushakemusta
ja valmistelen peruskurssin opetusta ”Antiikki ja keskiaika”. Työkaverini
kertoo, että Oxfordissa olisi nyt sopiva paikka auki. – Hah! Puuskahdan, mutta
työkaveri kannustaa hakemaan – Mistä sitä tietää, vaikka hakijoita ei tulisi
kovin paljon? Luen hakuilmoituksen: Euroopan tutkimusneuvoston rahoittama
kansainvälinen, Oxfordin yliopistossa toimiva projekti, joka tutkii Jagellojen
dynastiaa eri maissa. Scandinavian research associateksi haluttaisiin joku,
joka tutkisi Katariina Jagellonicaa ja osaisi erinomaisesti latinaa ja ruotsia.
Projektilla on hyvät nettisivut ja kiinnitän
huomiota, että projektin jäsenet hymyilevät valokuvissa. Muutenkin kaikki vaikuttavat
paitsi monipuolisilta tutkijoilta, myös sympaattisilta ihmisiltä.
En ole koskaan tuntenut olevansa mikään
kuninkaallisten tutkija. Ruotsin ja latinan taidot ovat päässeet ruostumaan,
sillä olen ollut niin innostunut muinaisoksitaanista (trubaduurien kieli).
Keskiaikaisten lääkereseptien latina, mitä viimeksi olen lukenut, on
yksinkertaista ja luettelomaista: ”Ota kolme mitallista kuivattua rohtopähkämöä
ja sekoita viiniin, niin et tule humalaan”.
Muistan kuitenkin törmänneeni
tutkimuksissani Isabella Aragonialaiseen, joka paljastui Katariina Jagellonican
isoäidiksi. Pari vuotta sitten yritin etsiä tietoja ensimmäisistä Suomessa
vaikuttaneista lä
|
Nuori Katariina Jagellonica.
Osa Lucas Cranach nuoremman perhemuotokuvasta. |
äkäreistä ja apteekkareista, jolloin kävi ilmi, että Katariina
toi seurueessaan mukanaan myös lääkinnän alan ammattilaisia Turkuun. Samalla
pengon Katariinasta tehtyä tutkimusta ja se näyttää ihmeen ohuelta, jos vertaa
vaikka kuningatar Kristiinasta kirjoitettuihin kirjoihin. Ajattelen, että
Katariinaa pitäisi tutkia. Ja hänen italialainen äitinsä Bona Sforza vasta
onkin kiinnostava! Tai tytär Anna, joka rahoitti lääketieteellistä puutarhaa ja
oli kiinnostunut lääkekasveista… Innostun niin, että luen kaiken, minkä saan
heistä käsiini. Tämän kaiken kirjoitan hakemukseen, senkin, että latinantaito
on päässyt ruostumaan ja että en varsinaisesti ole mikään pohjoismaiden
historian tutkija. Tiedän, ettei hakemuksissa pitäisi kiinnittää huomiota
puutteisiin, vaan korostaa vahvuuksia, mutta en usko, että silottelullakaan
pääsee kovin pitkälle. Hakemusta oli mukava tehdä, koska se oli vapaamuotoinen,
eikä siihen siten tuhraantunut kovinkaan paljon aikaa. Se on valmis hyvissä
ajoin ennen määräaikaa 15.9.
Lokakuu:
Opetan keskiajan peruskurssia ja valmistelen
pientä kansainvälistä konferenssia kasvilääkinnästä. Kollega Jerusalemista on
tulossa vierailemaan projektini vieraaksi Jyväskylään. Olemme sopineet työstävämme artikkelia
yhdessä. Yllättäen postilaatikkoon kolahtaa viesti: tervetuloa haastatteluun
Oxfordiin. Haastattelu olisi juuri samana päivänä kuin emännöimäni konferenssi.
Kirjoitan, että kiitos paljon, mutta valitettavasti en mitenkään pääse. Ajatukseni
ovat aivan muualla. Oxfordista ehdotetaan uutta päivämäärää.
Matkan järjestäminen vaikuttaa todella
haastavalta, enkä ehtisi valmistautua haastatteluun juuri mitenkään, koska
konferenssijärjestelyt ja artikkelin kirjoittaminen Jerusalemista tulleen
Helenan kanssa työllistävät nyt täysin. Mies on matkoilla. Pitäisikö skipata
koko juttu? Helpommalla pääsisi. Kysyn neuvoa viisaammilta kollegoilta ja
esimiehiltä. Voisinko ylipäätään lähteä omasta tutkijatohtoriprojektistani
kesken kaiken? Se on mielenkiintoinen projekti keskiajan lääkinnästä, johon
rahoituksen saamisesta olin ikionnellinen, mutta jota harmi kyllä ei voinut siirtää.
Kaikki kannustivat menemään haastatteluun – jo sinne pääseminen on hieno
meriitti! Kyllä, kyllä, olen samaa mieltä ja iloinen positiivisesta
suhtautumisesta. Mutta millä ajalla tekisin haastattelun yhteydessä pidettävän
esitelmän? Oxfordista alkaa virrata papereita tutustuttavaksi ja luettavaksi,
hakemuksia, pohjapapereita, kirjalistoja… Alan tehdä taas öisin töitä, vaikka
aikanani muuta päätin.
Kun konferenssi on ohi, pakkaan saman tien
laukkuni ja lähden Oxfordiin. Cambridgessä olin käynyt kerran Trinity Collegen kirjastossa,
mutta Oxfordissa en milloinkaan. Lentokoneessa ja bussissa luen vielä minulle
lähetettyjä papereita ja paria artikkelia, jotka olen tulostanut aiheesta.
Marraskuu:
Oxfordissa minut majoitetaan entiseen naisten
collegeen, Somerville Collegeen. Se on ulkoa päin hieman karunnäköinen, kivinen
rakennus, mutta kätkee sisäänsä huoneen, missä on kaunis takka ja
ruusukuvioinen peitto. Vahtimestarin mukaan huone on hyvin ”special”. Vessa ja
suihku löytyvät käytävältä. Aamulla käytävällä parveilee kylpyhuoneeseen
jonottavia kiinalaisia. Kiipeän seuraavaan kerrokseen vain huomatakseni, että
siellä ei ole varsinaista suihkua. Amme on täytettävä vedellä ja sukelleltava
pinnan alla, mikäli aikoo saada hiukset pestyä. Aamupalaa collegessa saa
kahdeksalta, jolloin Suomen aika olisi jo kymmenen. Kulman takaa löytyy
”ranskalaistyylinen” kahvila Maison Blanc (juuri näin kirjoitettuna, ehkä
Blancin perheen perustama?). Muut tilaavat papuja, munia ja pekonia ja lukevat
Guardiania. Minä nautiskelen kahvia ja voisarvia, kyytipoikana latinan kielioppi.
Meillä on projektin johtajan kanssa tapaaminen
Radcliffe Humanities Buildingissä, missä projektin työtilat sijaitsevat. Johtajaa
odotellessani toinen vahtimestari kertoo, että penisilliini on keksitty
rakennuksessa kun se vielä oli sairaala toisen maailman sodan aikaan.
Harteilleni pyrkii paino. Mihin oikein olen itseni pannut? Projektinjohtaja
saapuu, kuin enkeli pitkissä kiharoissaan, hymyilevänä, rupatellen. Kierrämme
työtilat ja tapaan muut projektilaiset. Juomme kahvia. Kyselen heidän asumisistaan.
Käy ilmi, että kellään muulla ei ole perhettä. Mietin, pitäisikö minun
suhtautua asiaan jotenkin.
Seuraavaksi edessä on kielikoe, mitä järjestäjien
taholta pahoitellaan, mutta minkä sanotaan olevan hallinnon vaatimus. Minut
viedään ikkunattomaan koppiin ja eteeni pannaan pari vanhaa sanakirjaa,
lyijykynä, kumi, latinankielinen A4 eräästä Jagellojen sukulaisuus- ja
perintökiistasta sekä yhtä pitkä ruotsinkielinen teksti Upsalan synodista. Aikaa
40 minuuttia. Aloitan ruotsista. En ollut juurikaan lukenut 1500-luvun ruotsia
(1400-luvun hiukan), mutta ymmärrän, että påfvelige
tarkoittaa ”paavillista” ja muutenkin teksti avautuu yllättävän helposti. En
tiedä, miten pitkää pätkää minulta odotetaan, mutta äkkiä huomaan, että yli
puolet ajasta on kulunut. Jätän synodin sikseen ja ryhdyn latinan kimppuun.
Ensimmäinen lause on neljä riviä pitkä, löydän verbin. Sitten subjektin. Rivit
hyppivät silmissä, joku on kreivi, joku toisen serkku ja sukulaisuutta
vakuutellaan. Happi tuntuu loppuvan kopissa, mutta verbi löytyy seuraavastakin
lauseesta, joka on vähintään yhtä pitkä kuin edellinen. Hiki valuu. Puristan
lyijykynää ja suttaan kumilla. Tulee aivan kouluajat mieleen. Englanninkielinen käännökseni vaikuttaa perin
kömpelöltä, ei ollenkaan alkuperäistekstin kaltaiselta, juhlavalta ja
tyylikkäältä. Tuskailen, että yleensä työssä riittää, että ymmärtää sisällön.
Sanatarkkoja käännöksiä ei tarvita kuin suorissa lainauksissa ja niihin on
yleensä enemmän aikaa. Sitten oveen jo koputetaankin ja tuotokseni viedään
pois.
Nuori kanadalaisneitonen saattaa minut
haastatteluun, joka on Somerville Collegen juhlahuoneisto. Nousen portaat ja
kertaan asioita, joita minulta saatettaisiin kysyä. Haluaisin kokemusta
kansainvälisessä projektissa työskentelemisestä. Perhe jää Suomeen. Harrastan
metsässä kävelyä ja lukemista. Pieni jakkupukuinen nainen on vastassa
yläkerrassa. Hän esittäytyy paikalliseksi hallintopäälliköksi. Sali on valtava
ja minut istutetaan pitkän pöydän ääreen. Toisella puolella istuvat projektinjohtaja
ja yksi projektin jäsenistä, joka on Harvardista. Kolmas henkilö on
ulkopuolinen. Aloitan esitelmäni. Hallintopäällikkö ottaa aikaa. Tähän olen
valmistautunut, etsinyt kuvia ja miettinyt grafiikkaa, harjoitellut kellon
kanssa. Silti aluksi puhun jäykästi ja katson muistiinpanolappuani. Loppua
kohden rentoudun ja alan jopa lisäillä omiani, kunnes hallintopäällikkö näyttää
kurkkua leikkaavan liikkeen. Lopetan. Yhden lauseen olisin vielä voinut sanoa, verrata
Katariinaa Kristiinaan, mutta se on tuskin ratkaisevaa.
Istun alas. Raadin kolmas jäsen aloittaa: - Määrittele
dynastia. En ole miettinyt asiaa (ihmettelen itsekin miksen, koska käsite on
projektin otsikossa), mutta teen parhaani: perhe, mutta enemmän kuin perhe. Suku.
Kuninkaallisia. Avioliittostrategiat. Kansainvälinen. Ajattelen, että
”kansainvälisen” sijaan olisi pitänyt sanoa ”transnationaalinen”, kun
siirrytään jos seuraavaan. – Miksi gender-tutkijat tutkivat vain naisia? –
Mistä minä tiedän, tekisi mieli vastata, mutta muotoilen, että miehiäkin pitää
tutkia. Omina ryhminään ja suhteessa naisiin. Ja sitä rataa. Pommitusta
erilaisista sisällöistä, vanhoista artikkeleistani (Miksi vertaat juuri näitä
kahta käsikirjoitusta keskenään? Mikä oli juutalaisen kulttuurin merkitys
tiedon siirtymisessä Etelä-Ranskassa jne.) Ei yhtään kysymystä minusta tai
tavastani tehdä tutkimusta. Lopulta projektinjohtaja kysyy – Jos sinut
valitaan, milloin voisit aloittaa? Kuulen vastaavani – Tammikuussa. Sitten
muistan, että olen menossa Roomaan opettamaan ja lisään. - Tammikuussa muuten,
mutta haluaisin hoitaa yhden ennalta sovitun kurssin opetuksen Roomassa.
Projektinjohtaja nyökkää. – Olisiko vielä jotakin…? Olen niin pyörällä
päästäni, etten osaa kysyä mitään. Hallintopäällikkö taluttaa minut ulos. Tihuuttaa.
Hämärässä olen näkevinäni tilaan johdateltavan hahmon, jolla on puvuntakki
päällä. En tunnista ja päättelen, ettei kilpakumppanini ole varmaankaan
suomalainen.
En ole ollenkaan voitonvarma ja ajattelen jo,
että ehkä minun paikkani ei ole täällä. Lapsia on ikävä. Illalla collegen
sisäpihalla on ilotulitus. Siitä ilahtuneena lähden kaupungille, syön Jamie
Oliverin paikassa erinomaisia cannelloneja ja käyn elokuvissa katsomassa Mr.
Turnerin. Tunnen outoa kohtalonyhteyttä, kun elokuvan yhdeksi sivuhenkilöksi
osoittautuu tiedenainen Mary Somerville, jonka mukaan Somerville College on
nimetty. Ennen nukkumaanmenoa istun huoneessani ruusupeitolla, keitän
vedenkeittimellä teetä ja luen Camilla Läckbergin dekkaria. Netti ei toimi,
eikä telkkaria ole. Tätäkö se sitten olisi? Kayn vielä Bodleianissa lukemassa keskiaikaisia lääkereseptikirjoja - niitähän riittää - ja lenkkeillessä tutkin paikallisia puutarhoja.
--
Viikon kuluttua sähköpostissani on viesti.
Paikan hyväksymisestä pitäisi ilmoittaa mahdollisimman pian. Mies on
Australiassa. Laitan hänelle tekstiviestin. Hän soittaa illalla kun Australiassa
on aamu. Jahkailen. – Kai sä nyt menet? Jututan lapsia. Isot ihmettelevät. – Sait sä
sen paikan? Vähän cool! Nuorin vetoaa – Äiti, taasko sä lähdet? Yksi ei sano
mitään. Työpaikalla onnitellaan. Ymmärrän, että etuni mukaista olisi lähteä.
Soitan äidille. – Lähde ihmeessä, jospa perhekin voisi tulla. Mie voin auttaa
ainakin kesällä! Äiti on aina kannustava, myös silloin kun lähdin esikoista
odottaessani tekemään jatko-opintoja Vatikaanin kirjastoon ja lapsi syntyi
Roomassa. Otan myös yhteyttä entiseen ohjaajaani, joka aikanaan järjesti minut
Roomaan ja sittemmin myös Berliiniin. –
Ilman muuta! Kaikesta kannustuksesta huolimatta tunnelmani ovat kahtalaiset.
Ystäväni suosittaa SWOT-analyysin tekemistä. En rohkene, se on liian raakaa.
Luotan mieluummin intuitioon. Lähteminen kiinnostaa, mutta mietin, miten kaikki
järjestyisi. Olin itse miehen Australiassa oloajan aivan poikki. Mies vakuutti,
että hän kyllä selviää ja että joskus – ja tämän hän tunnustaa hieman epäröiden
– on suorastaan helpompaa, kun ei ole toista ”säätämässä”, vaan asiat voi tehdä
päättää yksin. Jaahas. Mutta entäs jos lapset joutuvat isona terapiaan tämän
vuoksi? Äiti hylkäsi… Entä kesämökki, pääsenkö sinne ollenkaan? Ja metsätöiden
ja remontinkin piti alkaa. Toisaalta, olemme suunnitelleet kesämökin remontointia
suurin piirtein aina, joten kai se voi vielä vuoden odottaa.
Otan vielä yhteyttä miespuoliseen kollegaani,
joka asuu ulkomailla ja perhe Suomessa. – Kaikenlaista on ollut, mutta sitähän
olisi, vaikka olisin kotonakin, kollega kertoo. – Voittopuolisesti kuitenkin
hieno kokemus, joka voi myös lähentää perhettä. Hän muistuttaa myös
nykyaikaisista yhteydenpitovälineistä. Kysyn vielä itseltäni, etten vain ole
lähdössä karkuun mitään. Selitän itselleni, että lasten on hyvä nähdä, että
äidillä on omia kiinnostuksen kohteita ja että isä laittaa ruokaa. Kaikkien ei
tarvitse elää samalla tavalla. Itkettää. Pyrkisin käymään kotona kerran kuussa.
Perhe voisi tulla sinne kesällä pidemmäksi aikaa. Viikon kuluttua ilmoitan,
että otan paikan vastaan.
Joulukuu:
Alan ajaa projektiani alas. Monografia jää
edelleen kesken. Täytän lomakkeita sekä suomalaisessa yliopistossa että
englantilaisessa. En uskalla sanoa itseäni irti, ennen kuin saan työsopimuksen.
En tiedä kovinkaan tarkasti, mikä palkkani tulee olemaan. Kyselen
verohallinnosta, mihin maahan maksan veroni. Periaatteessa ulkomaille, jos
siellä oloa on vähintään 6kk, mutta Britannia on poikkeus ja tutkijantyö on
poikkeus. Minulta pyydetään kirjallinen selvitys. Teen selvityksen.
Vastaukseksi saan, että voin hakea sitovan päätöksen, mutta se maksaa. Käyn
Tukholmassa ”vanhan” projektin asioissa. Pidän viimeiset opetukset avoimessa
yliopistossa. Korjaan viimeiset tentit juuri ennen joulua. Siirrän
e-tenttiprofiilin seuraajalle. Sovitaan ohjauksista. Pidän pienen joululoman,
ilmeisesti jotakin kesälomaakin olisi ollut pidettävänä. Oikeastaanhan meillä
ei lomia ole, koska olemme kokonaistyöajassa. ”Vapaajaksoja” voi pitää, jos
ennättää työnsä hoitaa muuna aikana.
Perhetuttavamme saa aivoverenvuodon joulupäivänä.
Käyn hakemassa hänen koiransa meille hoitoon. Mietin, mitenköhän mies pärjää,
jos koirat jäävät meille pidemmäksi aikaa: neljä lasta ja kolme koiraa on
melkoinen setti kelle tahansa, varsinkin ei-koiraihmiselle.
Tammikuu:
Vuosi alkaa vauhdikkaasti: ehdin käydä
Oxfordissa perehtymässä. Tällä kertaa asun University Clubilla, mihin
yliopistolaisten vapaa-ajanvietto keskittyy. Tarjolla on liikuntaa, edullista
ruokaa ja baari, missä katsellaan matseja ja luetaan lehtiä. Minua
perehdytetään juurta jaksain projektin sisältöön ja käytännön asioihin. Tiedän
nyt, mitä minulta odotetaan. Koko projekti kirjoittaa yhdessä kirjaa ja lisäksi
tulee oma artikkeli Katariinan muistosta. Muutama konferenssiesitelmä ja
alustus. Lounastamme Collegen ruokasalissa, se ei ole ihan yhtä keskiaikainen
kuin Harry Potterissa, mutta vaikuttava kuitenkin.
Saan mallin, miten tuntilappu täytetään.
Siihen saa laittaa todellisia tuntimääriä, toisin kuin Suomessa. Ylitöistä ei
kuitenkaan makseta, eikä niitä ole hyvä olla liikaa. Viikoittainen tuntimäärä
on 37,5, Suomessa 38 eli Briteissä työskennellään vähemmän! J Saan
läppärin, johon käyn ostamassa suojapussin. Käyn yhden projektin jäsenen kanssa
illalla syömässä. Muut ovat arkistoissa ympäri Eurooppaa. Käyn Suomessa
kääntymässä ja palaan pariksi viikoksi entiseen työpaikkaan opettamaan
jyväskyläläisiä historianopiskelijoita, tosin tällä kertaa kurssi pidetään
Suomen Rooman Instituutissa Villa Lantessa.
Isoäiti on rantautunut kuukaudeksi Suomeen Puerto
de la Cruzista ja hoitelee mallikkaasti lapset ja koirat kun olemme molemmat
Roomassa. Lapset ovat tyytyväisiä, kun heidän tullessaan koulusta kotona on
aikuinen ja maukkaita välipaloja, kuten pannaria ja suklaapuuroa. Mietin,
kuinka paljon isovanhemmat mahdollistavat akateemista työtä ja pienten lasten
vanhempien työtä ylipäätään.
Helmikuu:
Etätyötä kotoa käsin. Lähteiden keruuta. Lukemista.
Kenttämatkojen järjestelyä mm. Ruotsiin maaliskuussa. Viikoittaisten raporttien
kirjoittamista projektille. Koirien palauttaminen, omistaja onneksi kuntoutumassa. ”Vanhaan” projektiin liittyvän artikkelin
viimeistelyä ja hallinnollisten asioiden selvittelyä. Entisen työpaikan s-posti
häviää yhtäkkiä, pyydän lisäaikaa. Uusi projekti ja oma osuus alkaa hiljalleen
hahmottua. Asunnon etsintää Oxfordista. Asuntoja on, mutta kaupunki on kallis.
Löydän yliopiston sivuilta kivan tuntuisen paikan, jossa omistaja asuu
alakerrassa ja yläkerrassa huoneita vuokrattavana yhteiskeittiöllä ja vessalla http://www.the-old-dairy-oxford.com/ Hinta ”vain” £155/vko. Otan heti yhteyttä,
mutta omistaja vastaa, että valitettavasti kaikki huoneet ovat menneet.
Varmasti hyvä paikka! Otan yhteyttä toiseen vuokraajaan, rouvaan, joka vuokraa
huoneita aivan Radcliffe Humanities Buildingin läheltä £175/vko. Käy ilmi, että
eräs projektin jäsen on asunut samassa paikassa. Kirjoitan hänelle ja hän
sanoo, että paikka on ok, mutta tarjoaa kevääksi käyttööni omaa huonettaan
toisessa paikassa, koska on matkoilla. Asiat alkavat järjestyä!
PS. Samantyyppisistä asioista kertoo blogeissaan Ulla, joka on töissä Tukholmassa ja jonka perhe asuu Englannissa. Ullaan olen tutustunut Villa Lantessa:
"Two Archaeologists and a Toddler" http://2aa1t.blogspot.com (toim.huom. toddler taitaa kyllä olla jo child) :)
Ullan työblogi osoitteessa http://landscapeperceptions.blogspot.it/