Lauantaisen kokouksen jälkeen hyppäsin junaan tarkoituksenani tehdä töitä "varastoon", mutta nettiyhteys oli koko matkan poikki, joten aikeeni tehokkaasta kolmi- ja puolituntisesta ei toteutunut kuin osittain. Illalla kotona pääsin suoraan saunaan ja yritin viikonlopun olla niin läsnä kuin suinkin. Läsnäoloa seurasi parisen viikkoa, sillä teen nyt töitä enimmäkseen ruokailuhuoneen nurkasta käsin. Hyvin se sujuu: aamulla lapset kouluun (mies pääsi töihinsä ajoissa), koiran kanssa kävelylle ja sitten kone auki. Välillä käyn yliopiston kirjastossa kirjoja lainaamassa ja mökkihöperyyttä torjumassa, mutta olen aika hyvä olemaan yksiksenikin kun on jotakin keskittymistä vaativaa puuhaa. Lueskelin tutkimuksia ja painettuja alkuperäislähteitä, kirjoittelin raportteja, lajittelin kuvia sekä listasin käyttämiäni lähteitä excel-taulukkoon. Lisäksi kävin yhdessä lukiossa kertomassa historiantutkijan työstä sekä kirjoitin postauksen projektin blogiin.
Elin lähinnä munakkailla ja kahvilla. Pullansyöntikin jäi vähiin paastonajasta johtuen. Kun mies tuli kotiin, teimme yhdessä ruuan ja joinakin päivinä istahdimme ruokapöytään jo ennen kuutta, mutta sangen usein kuskaamisista sun muista iltamenoista johtuen illallisaikamme tahtoo edelleen venyä välimerelliseksi, mikä ei aina treeneistä palaavissa tai muuten vain nälkäisissä lapsissa herätä pelkästään positiivisia tunteita. Muutenkin olemme saaneet taas kuulla olevamme erilaisia kuin "kaikki" muut. Tällä kertaa teemana on ollut asuminen: 1) Kotonamme on ahdasta. 2) Värejä on liikaa. 3) Huonekalut eivät ole samaa sarjaa.
Uskon, että kotona tiiviisti vietetyt pääsiäispyhät kirvoittivat kommentit. Kun kaikki ovat kotona, ahtaus ja kirjavuus korostuvat. Lasten kavereista monet asuvat uusissa omakotitaloissa, joissa mitoitukset ovat eri luokkaa kuin 1950-luvun talossa ja joissa sisustukset ovat vaaleaa skandinaavista tyyliä, joka vaatii - jos ei rahaa, niin ainakin suunnitelmallisuutta. Sinänsä kaikki ovat tosiasioita, mutta minulle kaksi viimeksimainittua syytöstä eivät varsinaisesti ole ongelma, vaan pikemminkin tavoiteltava olotila (pyhinä mm. innostuin värjäämään ruokapöydän tuolien valkoiset päälliset kirkkaanvihreiksi). Ahtaudesta käymme keskusteluja säännöllisin väliajoin. Katsellessani makuuhuoneemme seiniä koristavia Pokemon-julisteita, hyllyillä lojuvia legoja, trashbagejä, jalkapallokorttikansioita sekä Nikko-autoja, ajattelen usein Virginia Woolfia. Minulla on ollut oma huone viimeksi joskus teini-ikäisenä. Lapsista kahdella vanhemmalla on oma huone, joista toisen läpi kuljetaan, toinen on taas pieni ja matala,vinttikomeroon tehty.mutta oma tila kuitenkin. Toiseksi nuorimmalle on rakennettu eräänlainen maja yläkerran aulaan. Kutsumme sitä kopiksi.
Paitsi että teemme molemmat paljon kotona töitä, meillä on myös tilaavieviä harrastuksia: piano, rummut ja muita soittimia, seinän levyinen kirjahylly. Alakerrasta löytyy pienimuotoinen elokuvalavastamo ja -puvustamo. Silloin tällöin innostun itsekin ompelemaan, jolloin on vallattava jompi kumpi ruokapöydistä. Jos lapsilta kysyttäisiin, tarvitsisimme kotiteatteritilan, tanssistudion, kuntosalin sekä puusepän pajan. Joku oleskelutila tai pelipaikkakin olisi tarpeen. Minulle kelpaisi työhuone tai kirjasto. Jonkinlainen viherhuonekin olisi toiveiden täyttymys. Lasken neliöitä: asuinneliöitä meillä on kuudelle noin sata, kun suositus olisi päälle neljäkymmentä per henkilö. Toisaalta turhaa tavaraa ei ole tullut osteltua enää aikoihin, pienet tilat karsivat tehokkaasti heräteostoksia. Autotallistamme löytyy jo neljän kuolinpesän tavaroita: miehen vanhempien (olivat eronneet ja siis erilliset huushollit), minun isäni ja miehen sisaren. Lisäksi on joitakin isovanhemmilta perittyjä tavaroita, joilla on muistoarvoa.
Silloin kuin kykenen, ajattelen, että suuri osa maapallon asukkaista asuu ahtaammin kuin me. Ahtaudessa on sitä paitsi hyviäkin puolia. Tavaraa mahtuu vähemmän, lämmityskustannukset ovat pienemmät ja ekologinen jalanjälki jää ohuemmaksi. Ehkä opimme olemaan enemmän ja paremmin yhdessä, sovittelemaan olemistamme. Vielä muutama vuosi sitten lapset olivat aina siellä, missä mekin. Ja vanhinhan lähtee jo kohta pois, ainakin joksikin aikaa. Tänään vanhimmat lapset innostuivat vaihtamaan huoneitaan. Nuorinkin heräsi ajatukseen omasta tilasta. Hän haaveilee seuraavassa rotaatiossa pääsevänsä koppiin. Minä haaveilen näkeväni joskus aamulla ensimmäiseksi jotakin muuta kuin Pokemonin, vaikka toisaalta en usko sen vaikuttaneen elämääni mitenkään. Ihmeellistä, miten vain kaikkeen tottuu.
