Korppikotkaa silittämässä pubissa ja muita juhannustunnelmia

                                                                              
Monet suomalaisystävät ihmettelivät, enkö tule juhannukseksi kotiin. Vastaus oli sama kuin vappuna: täällä ei vietetä moisia juhlia. Erilaisia kokouksia, seminaareja ja tapahtumia projektille oli suunniteltu juuri näiksi päiviksi, joten täällä on oltava.

Juhannusaattona eli perjantaina projektissa oli jännittävä päivä, sillä tiimissä oli avoinna työpaikka, johon hakeneista kolme oli pyydetty haastatteluun. Meidän riviprojektilaisten tehtävänä oli juoda haastatteluun saapuneiden kanssa kahvia, saatella heitä eri paikkoihin ja yrittää katsoa, etteivät he törmäisi toisiinsa kriittisissä kohdin. Kierrätimme heitä työhuoneessa ja moni oli yllättynyt siitä, että Oxfordissakin työskennellään isoissa avokonttoreissa. No, tiiviissä projekteissa se voi olla perusteltua muutenkin kuin säästöjen kannalta, mutta jostain kai kertoo, että täällä(kin) osa paikoista on jatkuvasti tyhjillään ja ihmiset tekevät työnsä jossakin muualla, kotona tai kirjastossa (missä jokainen joutuu tietysti välillä työskentelemään tai ainakin käymään). Koska parhaimmillaan huoneessa on 15 ihmistä, olen pyytänyt kuulokkeita, mutta niitä ei ole vielä näkynyt, ehkä helpompi mennä ja ostaa itse.

Kello 17.15 (kyllä - kesäperjantaina, joka sattui olemaan vielä juhannusaatto) meillä oli vielä lyhyt kokous eli täällä ei liueta viikonlopun viettoon kuten Suomessa on tapana. Sitten istuskelimme  hetken työpöytiemme ääressä, mutta päivän kuohuttavat tapahtumat ja koko pitkä viikko aiheuttivat sen, etteivät työt enää sujuneet, ja päätimme lähteä vastapäiseen Royal Oakiin. Mukaan tuli ihmisiä saman rakennuksen Cults of Saints -projektista. Alustavasti tuumasimmekin, että yhteinen kollokvio tai seminaari dynastisista pyhimyksistä olisi paikallaan. Lupasin puhua Ruotsin kansallispyhimys P. Erikistä, jonka reliikkien säilytysastian Juhana rahapulassaan sulatti ja Katariina maksoi sitten uuden. Keskiaikaisesta Erikistä en väitä paljonkaan tietäväni, mutta tarkoitus olisikin tutkailla, miten hallitsevassa asemassa olevat käyttivät pyhimyskultteja poliittisesti ja muutenkin. Katsotaan.

Baaritiskille jonottaessani huomioni kiinnittyi suurehkoon laatikkoon, missä oli jokin pörröinen, vaalea eläin. Ensin ajattelin koiraa tai kissaa, kenties kania, mutta  sitten kuulin sen emännän puhuvan  ’vulturesta’. Kurkkasin laatikkoon ja korppikotkan poikanenhan se siellä! Yksilö ei vielä osannut lentää, joten sitä saattoi vielä pitää avoimessa laatikossa. Kyseessä oli kuulemma korppikotkan pojan ensimmäinen pubikäynti.

Muistin Ruotsissa nähneeni televisiossa erinomaisen mielenkiintoisen tv-keskustelun petolinnuista. Yhtenä osapuolena keskustelussa oli brittiläinen Helen MacDonald, joka oli kirjoittanut kirjan H is for hawk. Helen oli ollut nuorena töissä lintutalossa. Isänsä kuoleman jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen masennukseen ja huomasi ajattelevansa jatkuvasti haukkoja, joista oli kiinnostunut jo lapsena. Haukat, niiden hoitaminen ja kouluttaminen koituivat hänen pelastuksekseen. Minua kiinnostivat myös koulutuksen keskiaikaiset metodit, joista hän kertoi. Väitöskirja-aikoina lueskelin keskiaikaisesta haukkametsästyksestä ja -symboliikasta, kun yritin saada tolkkua erään naistrubaduurin haukkarunoista ja -kuvista. Kysyin korppikotkaa kanniskelevalta naiselta, tunsiko hän Helen MacDonaldin tarinan. Nainen otti kirjan laukustaan ja sanoi: - Pidän sitä aina mukanani. Siispä ote tuosta ihmeellisestä kirjasta, joka kertoo erään nykyihmisen luontosuhteesta varsin hienolla tavalla.

The goshawk is staring at me in mortal terror. Her eyes are luminous, silver in the gloom. Her beak is open. She breathes hot hawk breath in my face. It smells of pepper and musk and burnt stone. Her feathers are half-raised and her wings half-open, and her scaled yellow toes and curved black talons grip the glove tightly. It feels like I’m holding a flaming torch. I can feel the heat of her fear on my face. She stares. She stares and stares. Seconds slow and tick past. Her wings are dropped low; she crouches, ready for flight. I don’t look at her. I mustn’t. What I am doing is concentrating very hard on the process of not being there.

Kirja on voittanut useita palkintoja ja pidemmän otteen voi lukea esimerkiksi täältä http://www.thesamueljohnsonprize.co.uk/node/396. Täytyy ehdottomasti hankkia ja lukea.

Jo aiemmin olimme tehneet slaavilaisuustestin, jonka voitti ryhmän slovakki-jäsen, toiseksi tulin minä. Testistä kertoessamme mieleeni tuli slaavikyykky, jonka esittelin ja joka herätti ansaittua ihastusta. Jotkut tunnistivat sen idän paimentolaiskansojen asennoksi ja se paikannettiin myös Afrikkaan. Lopulta paljastui, että Venäjällä on kuin onkin jonkinlainen kyykkivä alakulttuuri. Kadulla kykkiminen alkoi huikoa, joten etsiydyimme majapaikkani lähelle libanonilaiseen Al-Shami -ravintolaan, josta olen kuullut paljon hyvää ja joka on ilta toisensa jälkeen täynnä. Meitä pyydettiin odottamaan kymmenisen minuuttia, mutta sen sijaan muistimme, että työpaikan jääkaapissa oli seminaarin jämätarjoiluja, joten lampsimme takaisin vanhan Radcliff Infirmaryn keittiöön, jonne ilta päättyi.

Juhannuspäivänä ihailin perheen lähettämiä tunnelmakuvia nuotion ääreltä miehen siskon mökiltä Höytiäisen rannalta - viileännäköistä, mutta kaunista. Lapset ja kaikki muutkin näyttivät kuvassa onnellisilta. Täällä päivä vaikutti sateiselta, joten hain lounasta toisesta libanonilaisdelistä ja painelin töihin. Reilun viikon päästä pitäisi olla toinen luku valmiina ja Leedsissä taas esitelmä uudesta aiheesta. Mieluummin etupainotteisesti  jne.

Tänään kävin pitkällä kävelyllä Port Meadowssa, joka on viimeiset 800 vuotta ollut kaupunkilaisten laidunnus- ja virkistysalue: edelleen molempia yhtä aikaa, lehmät ja hevoset laiduntavat koiria ulkoiluttavien kaupunkilaisten kanssa sulassa sovussa. Portit ja haat pitää vain muistaa laittaa kiinni, etteivät eläimet pääse karkuun. Piipahdin turistitoimistossa (missä turisteja riitti totta tosiaan!) hakemassa vinkkejä tyttärelleni ja hänen ystävälleen, jotka saapuvat ylihuomenna. Mukavaa! Tein ruokaa ja skypeteltiin pitkä puhelu. Ehkä vielä hetki töitä ja iltalenkille.

Tämä kirja täytyy lukea!

Aamiaiskeskusteluja Jerichossa

Viimeiset viikot ovat menneet sumuisasti Oxfordissa ja Jyväskylässä, mikä ei ole paljoa haitannut, koska olen istunut lähinnä töissä. Roomassa saatu flunssa kesti parisen viikkoa, satoi ja oli kylmä, ja lisäksi kirjan ensimmäinen luku piti saada valmiiksi, joten päivät olivat pitkiä ja välillä yötkin. Teetä kului Cherwell Streetin projektin naispuolisten jäsenten kämpässä ja taisi mennä jokunen lasi viiniäkin. Projektin naisilla on tapana rentoutua tekemällä ruokaa pitkän työpäivän jälkeen ja syödä pitkään ja hartaasti.  Itse ajattelin etukäteen, että täällä Englannissa en sitten käytä kovin paljon aikaa ruuan laittamiseen, mutta toisaalta oli mukavaa kokata ja istua rauhassa pöydän ääreen. Sieltä noustuamme kello läheni usein puolta yötä, joten tähän blogiinkaan ei enää juuri ollut voimia.

Välillä olin Suomessa järjestämässä Nobility Reconsidered -konferenssia (10.-12.6), mikä menikin oikein hyvin, vaikka sää hieman viileä olikin. Päijänne-risteily oli eksoottista monille ulkomaalaisille osallistujille. Lohta ja muikkuja syötiin joka päivä ja mikä tärkeintä, konferenssissa oli todella mukava henki. Ja olivathan ne esitelmätkin mielenkiintoisia! Mielenkiintoisin palaute, minkä sain, tuli erään romanialaisen rouvan suusta - Sinä et ole kyllä oikea skandinaavi! Puhuimme pitkään ihmisten kohtaamisesta ja miten joskus aivan tuntemattomienkin kesken syntyy ihmeellinen yhteys.

Mieheni on joskus päivitellyt taipumustani löytää (muiden) puheliaiden naisten seuraan. Näin kävi myös nykyisen Oxfordin majapaikan suhteen.  Asun Jerichossa, keskustan ja työpaikan (entinen Radcliffen sairaala, jossa käydään joissakin vanhoissa Morsen jaksoissa) tuntumassa omakotitalon yläkerran huoneessa, missä on oma pieni parveke. Perheen äiti on korealaissyntyinen kotirouva, joka vuokraa poismuuttaneiden lasten huoneita. Englantilainen isä on töissä Koreassa professorina. Kaksi lasta asuu vielä kotona: vanhempi on töissä Oxford University Pressillä (lähes samassa korttelissa sekin) ja nuorin on lukiolainen. Aamiaisella puhuimme kauan suhteista lapsiin ja sopivasta liean mitasta. Hän pelkäsi liean olleen liian lyhyt (26-vuotias lapsi asuu edelleen kotona), kun taas minä edustan ehkä toista ääripäätä. Erilaisista elämäntilanteista ja kulttuureista huolimatta ajatuksemme kävivät hämmästyttävällä tavalla yksiin ja tunsimme ymmärtävämme toisiamme. Perheissä ihanteet ja tieto parhaasta mahdollisesta eivät aina kohtaa, vaan käytännöt voivat hyvästä tahdosta huolimatta olla jotakin muuta. Vuokraemäntäni sanoi antaneensa lapsille kaikkensa, mutta olevansa silti epävarma ”lopputuloksesta”. Täällä kilpailu on kovaa koulussa ja töissä ja kunnianhimoisten perheiden lapset stressaantuneita, mikä kanavoituu tietenkin kotona olevaan äitiin. Minäkin annan kaikkeni sen minkä fyysisesti ja usein varmasti myös henkisesti poissaolevana pystyn. Mies kantaa arjen läsnäolosta leijonanosan. En tiedä, mihin se riittää, mutta toivon tietysti todella, etten aiheuta omalla toiminnallani korvaamatonta mitään jälkeä aikaan lapsissani. Riittämättömyys, se meitä kaikkia äitejä yhdistää! Näen tunteessa kuitenkin myös hyvää, se kertoo jonkinlaisen herkkyyden olevan olemassa. Ei kai itsekriittisyydessä ole mitään pahaa, kunhan se ei ole liiallista. Mutta nurkan takana kurkkii, myönnän.

Tänään on toivottavasti yhtä kiva päivä kuin eilen. Alkukesän lausuntojen kirjoittamisen, hakemuksien tekemisen, konferenssivalmistelujen ja jopa työhaastatteluun valmistautumisen jne. jälkeen nyt voisi olla viikko, jolloin saan tehdä vain tätä yhtä asiaa: tutkia ja kirjoittaa. Siihen liittyen yhden esitelmän valmistelua heinäkuun alkuun Leedsiin sekä kirjan toinen luvun kirjoittamista. Mutta kaikki samaa teemaa, mikä tuntuu todella etuoikeutetulta!

 

Keittiön ruokapöytä.

 

Korealainen tiskiharja.

 

Tässä talossa tehdään paljon itse ruokaa

 


Näkymä parvekkeeltani.
 

Exceleitä, osteopaatti ja nuori Morse - pankkitilin jos vielä saisi!

Äiti on nyt ollut Oxfordissa pari viikkoa. Aika on mennyt flunssaa, sadetta ja niskavaivoja potiessa, ikävääkin, mutta samalla on pitänyt huhkia töissä. Täällä on tapana kirjoittaa ”paperi” harva se viikko, jos ei muuta, niin vähintään raportti tutkimuksen edistymisestä. Tapaamme viikoittain seurantakokouksessa tai lounaalla. Workshoppeja pidetään kerran kuussa. Käytetyt lähteet excel-taulukoidaan yhteiseen käyttöön, mihin en oikein vielä ole oppinut. Aikaa on ainakin näin aluksi kuulunut hallinnollisiin rutiineihin. Ehkä paljastavaksi esimerkiksi riittää matkalasku: päivärahoja ei makseta, mutta paikasta riippuen 20-30 puntaa voi vähentää ruokakuluja ym. päivää kohti. Tähän tarvitaan tietysti kuitit. Eli joka ikisestä lounaasta, juodusta kahvikupista, ostetusta sämpylästä ja banaanista täytyy olla kuitti. Ilman muuta, mutta sitten työ vasta alkaa. Kulut ekselöidään (täällä tosiaan tunnutaan pitävän niistä) jokainen salaattiannos ja jukurtti erikseen ja koska arvonlisäveroa ei korvata, täytyy merkitä tarkasti tuotteen laatu. Sitten vain muistelemaan, että minkälaista evästä tuli ostettua ja ekselöimään. Alle viikon reissun kuluista sain tähän tuhrattua eräänä sunnuntaina neljä tuntia, kämppäkaverini oli useamman viikon arkistomatkalla ja hän teki laskua koko viikonlopun kotona, ehkä parin työpäivän verran. Sitten projektisihteerimme käy vielä kaikki kuitit läpi, ottaa selville alvit ja laskee erotuksen. Suomalainen yliopistohallinto päivärahasysteemeineen alkaa tuntua hyvinkin kevyeltä!

Pankkiin lähden huomenna kolmatta kertaa yrityksenäni avata tili palkanmaksua varten. Ensi kerralla ei ollut todistusta väliaikaisesta majapaikasta (kuuluisa utility billkin olisi käynyt, mutta eiväthän laskut tule nimelläni, koska asunto on tosiaan tilapäinen). No, työnantaja kirjoitti todistuksen, missä vakuutetaan minulla olevan väliaikainen katto pään päällä. Tarkkasilmäinen pankkivirkailija kuitenkin huomasi, että passissa näkyvää toista etunimeä ei ollut merkitty todistukseen kuten ei myöskään tietoa siitä, että työskentelen kokopäivätoimisesti. - En voi myöntää teille tiliä, mikäli passissa on eri nimi, pankkivirkailija totesi. - Saatatte myös työskennellä puolipäiväisesti. Asia ei käy valitettavasti todistuksestanne ilmi. Nainen varasi minulle kolmannen tapaamiskerran. Kysyin olivatko tarvittavat tiedot nyt varmasti tässä ja hän vakuutti, että näin olisi. Kysyin, miksei heti ensimmäisellä kerralla kerrottu, mitä tietoja tarvitaan. Työnantajan kuulemma pitäisi tietää. Varmuuden vuoksi kirjoitin kolmannen kirjeen yliopiston hallintoon itse ja projektisihteerimme kävi hakemassa siihen johtajalta allekirjoituksen. Menen hakemaan sen huomenna sihteeriltä, jonka työhuone on parin kilometrin päässä. Hieman stressaa, koska kirjan ensimmäisen luvun pitäisi kohta olla valmis. IT-kaverikin kävi asentamassa erilaisia nettiyhteyksiä ja tulostusmahdollisuuden, mihin ei mennyt onneksi kuin puoli päivää. (Sopimiseen sihteerin kautta taisi mennä vähintään yhtä kauan). Naapuripöydän vandaaleja tutkiva kollegakin pyysi saman tien tulostusmahdollisuutta. Hän on ollut täällä töissä lokakuusta.

Kun sain niskat kuntoon osteopaatilla (loistava Tom Bedford St Clements Streetillä - krunks ja pää kääntyy taas!) elämä alkoi tuntua huomattavasti valoisammalta. Sadekin väistyi ja aloin ymmärtää paremmin projektin työskentelytapoja. Päivät ovat työhuoneella pitkiä, mutta täytyy tunnustaa, että välillä katselen asuntoja ja hoitelen muita asioita, koska kotiin ei ole kiire. En kyllä pidä siitä, että työpaikka on eräänlainen vapaa-ajan viettopaikka myös, mutta etenkin nuoremmille tutkijoille se sitä tuntuu olevan. Illalla slovakialaisen kämppikseni Stankan kanssa teemme ruokaa ja juttelemme. Se, joka ei kokkaa, tiskaa. Tänään laahustin työpaikalta kahdeksan jälkeen aikomukseni haukata jotakin nopeaa, mutta pyörähdin Cowley Roadin Tescon kautta palak paneer -tarvikkeet kainalossa ja yllätin Stankan, joka tuli töistä vielä myöhemmin. Iltarutiineihin kuuluu molempien skypettely. Toisesta huoneesta kuuluu slovakinkielinen rupattelu, toisesta suomen.

Opiskelutoverini Minnan vierailu kumppaninsa kanssa oli tervetullutta vaihtelua.  Musiikkia etsiskellessämme osuimme Exeter Collegen kirkkoon, missä oli alkamassa helatorstain messu. Koska pappi mainosti kuoroa, jäimme. Minä ja Minna kuskailimme erittäin jännittyneinä ehtoollisastioita alttarille papin pyynnöstä. Jälkikäteen kaikki palkittiin kuohuvalla. Nepalin maanjäristyksen uhreille kerättiin samalla rahaa. Mutta kuoro oli upea ja kokemus muutenkin hieno. Sen jälkeen kelpasi istahtaa Turf Tavernissa, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Suurimmaksi osaksi pubi on ”uudempi”, 1600-luvulta, mutta pitkien kannattaa varoa päätään, sen verran matalalla katto on. Sanoin elämäni ensimmäistä kertaa macaroni & cheeseä, se oli justiinsa sitä, eikä yhtään enempää, mutta lämmitti mukavasti koleassa illassa. Kävelyretkellä  joen varrella kuulin onnistuneesta Morse -kierroksesta. Näimme soutujoukkeita ja puntingia (pitkän salon avulla veneen työntelyä). Sitten olikin iltapäiväteen aika. -How posh, sanoi kämppikseni, joka juo itse teetä jatkuvasti.

Niskojen ja flunssan parannuttua otin Tom Bedfordin sanoista onkeeni ja aloin lenkkeillä. Vieressä on South Park -puisto, jota on kiva kiertää ympäri. Sunnuntaina kiersimme Stankan kanssa Port Meadow’n lenkin kanavien ja niittyjen poikki. Näimme lehmiä, hevosia, perheitä ja koiria. Podin koti-ikävää ja päätin viedä lapsetkin sinne. Ihana paikka. Kävelimme 14 kilometriä ja kotimatkan kruunasivat vielä Endeavourin (Nuori Morse) kuvaukset Queens Lanella. Kaksi yötä kotimatkaan.

 

 

 

Äiti oikeasti Oxfordissa: statusesineitä

Vihdoinkin täällä! Tosin alku olisi voinut olla parempikin. Saavuin hirvittävässä flunssassa, pidin ensimmäisen paperini yliopistolla suurin piirtein paperitollot nenässä. Edellisenä päivänä olin lentänyt Tampereelta Stanstediin (joka ei ole aivan ”Lontoossa”, odottanut pari tuntia ja köröttänyt 3,5h bussilla Oxfordiin. Sitä edellisenä päivänä olin lentänyt Roomasta Jyväskylään, jotta ehtisin olla perheen kanssa edes yhden yön. Ja se oli viisas päätös, sillä oli ihana käydä kotona! Sitä paitsi Roomassa sattui olemaan tuttu opettaja koululuokkineen ja pääsin heidän bussinsa kyydissä Helsingistä Jyväskylään eli olin kotona puolitoista tuntia aiemmin kuin mitä olisin ollut junalla. Siis iltayhdeksältä kotona ja aamuyhdeksältä takaisin juna-asemalle ja Tampereelle. Koira kävi taas liikuttavalla tavallaan istumassa matkalaukussa kuin sanoen: minä mukaan! Käsimatkatavaraan (Ryanair) runttasin äkkiä mitä runttasin ja huomasin, että lämpimämpiä vaatteita täällä ainakin tarvittaisiin. Rooma-hepenet kuten pellavahousut ja lyhythihaiset paidat tuntuvat aivan naurettavilta. Tilasin kotoa farkut, hupparin ja villasukat tulemaan postissa suomalaisen kirjallisuuden lisäksi. Kämpässä ei ole telkkariakaan, joten pöpiksi tulee, jos puhutaan kämppisten kanssa vain projektista ja tehdään töitä. Sitä paitsi jotenkuten suomen kieltäkin pitää ylläpitää ja asia on vain niin, että jokailtaisesta kaunokirjallisuuden lukemisesta en luovu.

Eilen kävin hieman kävelemässä, löysin takin taskusta hanskat ja puin ilahtuneena ylleni. Paikalliset kävelivät tietenkin sortseissa ja minihameissa, sillä brittejä ei näytä palelevan ollenkaan. Täällä vapunpäivä oli työpäivä (meillä oli workshop), tosin opiskelijat olivat hyppineet aamunkoitossa Magdalen Bridgeltä veteen, mikä tuntuu olevan yli- ja poikkikansallinen harrastus. Ainakin Savonlinnassa muinoin heitettiin ainakin vuoden Musta pässi linnan virtaan ja se on kyllä vapun aikaan paljon kylmempi kuin Thames!

Edellisen kerran vierailin täällä Marrying Cultures -konferenssissa pari viikkoa sitten, jolloin meitä hellittiin paitsi kukkaloistolla myös lähes helteisillä säillä. Reissu jäi mieleeni myös kenkäepisodista: olin perinyt erään tuttavan jäämistöstä YSL-kengät, jotka olivat jääneet käyttämättä. Nappasin ne mukaan ja ajattelin, että ne täydentäisivät muuten melko casual-henkistä matka-asustustani sopivasti. Kengät ovat ehkä 80-luvulta, kevyet ja kankaiset, minua oli aiemmin häirinnyt merkin näkyvyys, mutta nykyisin monet asiat häiritsevät paljon vähemmän kuin ennen. Tyytyväisenä puin ne jalkaani ja lähdin tallustelemaan kohti officea. Poikkesin matkan varrella hoitamassa muutaman asian ja kun saavuin vanhan Radcliffe -sairaalan kohdalle, missä työhuoneemme sijaitsevat, huomasin toisen kengänpohjan olevan irti. Kävellessäni se päästi paukkuvaa ääntä. Rakennuksen vahtimestari naureskeli peittelemättä nähdessään minut. Ole tässä sitten vakavasti otettava tutkija! Kysyin, olisiko hänellä liimaa. Etsimme erinäisistä varastoista, mutta emme löytäneet. Työhuoneella tunnukseni eivät vielä toimineet, joten en päässyt nettiin etsimään suutareita. Työtoverini ystävällisesti kertoivat, että läheltä löytyi yksi. Painelin sinne, mikäli lonksuvalla kengällä kävelyä voi sellaiseksi kutsua. Pohja oli nyt lähes kokonaan irti.

Ystävällinen suutarinrouva selitti, että he vain välittivät suutarinpalveluita kolmannelle osapuolelle, eikä heillä ollut minkäänlaisia välineitä. Kysyin, mistä mahtaisin löytää liimaa ja minulle neuvottiin kauppa. Kun saavuin perille, myös toisen kengän pohja läpsyi. Ilmeisesti vintage-kenkien liimaus oli päässyt pahasti kuivumaan vuosikymmenten saatossa. Menin Radcliffen ohi ja vahtimestari huusi perääni jotakin ilmeisen huvittavaa. On yllättävän vaikeaa säilyttää arvokkuuttaan, kun molemmat kengänpohjat ovat kiinni ainoastaan kärjistään. Olin kaukana majapaikasta ja konferenssi  kohta alkamassa. Laahustin lähimpään kenkäkauppaan ja ostin mustat kiina-tossun tapaiset kangaskengät. Niin kuin olin onnellinen siitä, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Tai ehkä YSL-tyyli ei vain ole luotu meikäläiselle. Ystävättäreni Eeva totesi naulan kantaan (siis tosiaankin kaikella ystävyydellä): ylpeys käy lankeemuksen edellä!

Konferenssi oli kuninkaallispitoinen ja kuuntelimme, minkälaisia statusesineitä aikanaan harrastettiin (ennen YSL:ää): maalauksia, kirjoja, posliinia jne. Konsertin päätteeksi Exeter Collegen kirkossa oli konsertti, joka liittyi teemaan: uuden ajan alun hovimusiikkia Italiasta ja nimenomaan naissäveltäjiltä, Francesca Caccinilta (1578-n.1640) ja Barbara Strozzilta (1619 –1677). Caccini sävelsi erityisesti oopperoita, Strozzi taas oli säveltäjä ja sopraano, jota aikalaismiessäveltäjät nimittivät kurtisaaniksi. Strozzi sävelsi lähinnä maallista musiikkia, mutta konsertissa kuultiin hengellinen ”O Maria”. Laulut esitti Marrying Cultures -projektin jäsen Maria Skiba ja häntä säesti uruilla projektin webbisivut suunnitellut David Allen. Monitaitoista porukkaa! Yksityiskohtana juuri ennen konsertin alkua helikopterit alkoivat jytistä kirkon yläpuolella: kunnianarvoisa Hotel Randolph ja ehkä vielä tunnetumpi Morsen baari olivat tulessa. Paikka on edelleen suljettu ja koko kattokerros näytti palaneelta.

 

Huomenna (tänään 4.5.) olen antanut itselleni luvan tehdä töitä, vaikka on bank holiday. Flunssa on jo parempi ja kirjan kirjoittaminen odottaa. Parasta viikonlopussa: skypettäminen äsken kotiin ja puutarhan ihailu huurtuvasta keittiön ikkunasta.  

Ehkä Virginia Woolf oli sittenkin väärässä?

Ruotsista tulon jälkeen lähdin melkein samantien Helsinkiin, missä odotti konferenssi ja kokous. Tytöt lähtivät mukaan Katy Perryn konserttiin, mikä oli mukavaa. Saattelin heidät Hartwall Areenalle ja sieltä yöllä hotelliin, joiden iloista he eivät sitten ehtineet paljon nauttia. Aamulla matkalla Tieteiden talolle esittelin Eino Leinon Espalla (oli kuulemma jo näytetty aiemmillakin reissuilla), Tuomiokirkon ja sponsoroin pikaisen urheiluliikkeessä käynnin. Tytöt jatkoivat Omnibussilla kotiin ja minä painelin kuuntelemaan esitelmiä. Samalla reissulla ehdin tavata piiitkästä aikaa myös ihania opiskelukavereitani romaanisesta filologiasta ja törmätä saksalaiseen kollegaan junassa sekä entiseen työkaveriin kaupungilla. Ohjelma oli sen verran tiivis, että osa tapaamisista jäi harmi kyllä ensi kertaan!

Lauantaisen kokouksen jälkeen hyppäsin junaan tarkoituksenani tehdä töitä "varastoon", mutta nettiyhteys oli koko matkan poikki, joten aikeeni tehokkaasta kolmi- ja puolituntisesta  ei toteutunut kuin osittain. Illalla kotona pääsin suoraan saunaan ja yritin viikonlopun olla niin läsnä kuin suinkin. Läsnäoloa seurasi parisen viikkoa, sillä teen nyt töitä enimmäkseen ruokailuhuoneen nurkasta käsin. Hyvin se sujuu: aamulla lapset kouluun (mies pääsi töihinsä ajoissa), koiran kanssa kävelylle ja sitten kone auki. Välillä käyn yliopiston kirjastossa kirjoja lainaamassa ja mökkihöperyyttä torjumassa, mutta olen aika hyvä olemaan yksiksenikin kun on jotakin keskittymistä vaativaa puuhaa. Lueskelin tutkimuksia ja painettuja alkuperäislähteitä, kirjoittelin raportteja, lajittelin kuvia sekä listasin käyttämiäni lähteitä excel-taulukkoon. Lisäksi kävin yhdessä lukiossa kertomassa historiantutkijan työstä sekä kirjoitin postauksen projektin blogiin. 

Elin lähinnä munakkailla ja kahvilla. Pullansyöntikin jäi vähiin paastonajasta johtuen. Kun mies tuli kotiin, teimme yhdessä ruuan ja joinakin päivinä istahdimme ruokapöytään jo ennen kuutta, mutta sangen usein kuskaamisista sun muista iltamenoista johtuen illallisaikamme tahtoo edelleen venyä välimerelliseksi, mikä ei aina treeneistä palaavissa tai muuten vain nälkäisissä lapsissa herätä pelkästään positiivisia tunteita. Muutenkin olemme saaneet taas kuulla olevamme erilaisia kuin "kaikki" muut. Tällä kertaa teemana on ollut asuminen: 1) Kotonamme on ahdasta. 2)  Värejä on liikaa. 3) Huonekalut eivät ole samaa sarjaa. 

Uskon, että kotona tiiviisti vietetyt pääsiäispyhät kirvoittivat kommentit. Kun kaikki ovat kotona, ahtaus ja kirjavuus korostuvat. Lasten kavereista monet asuvat uusissa omakotitaloissa, joissa mitoitukset ovat eri luokkaa kuin 1950-luvun talossa ja joissa sisustukset ovat vaaleaa skandinaavista tyyliä, joka vaatii - jos ei rahaa, niin ainakin suunnitelmallisuutta. Sinänsä kaikki ovat tosiasioita, mutta minulle kaksi viimeksimainittua syytöstä eivät varsinaisesti ole ongelma, vaan pikemminkin tavoiteltava olotila (pyhinä mm. innostuin värjäämään ruokapöydän tuolien valkoiset päälliset kirkkaanvihreiksi). Ahtaudesta käymme keskusteluja säännöllisin väliajoin. Katsellessani makuuhuoneemme seiniä koristavia Pokemon-julisteita, hyllyillä lojuvia legoja, trashbagejä, jalkapallokorttikansioita sekä Nikko-autoja, ajattelen usein Virginia Woolfia. Minulla on ollut oma huone viimeksi joskus teini-ikäisenä. Lapsista kahdella vanhemmalla on oma huone, joista toisen läpi kuljetaan, toinen on taas pieni ja matala,vinttikomeroon tehty.mutta oma tila kuitenkin. Toiseksi nuorimmalle on rakennettu eräänlainen maja yläkerran aulaan. Kutsumme sitä kopiksi. 

Paitsi että teemme molemmat paljon kotona töitä, meillä on myös tilaavieviä harrastuksia: piano, rummut ja muita soittimia, seinän levyinen kirjahylly. Alakerrasta löytyy pienimuotoinen elokuvalavastamo ja -puvustamo. Silloin tällöin innostun itsekin ompelemaan, jolloin on vallattava jompi kumpi ruokapöydistä. Jos lapsilta kysyttäisiin, tarvitsisimme kotiteatteritilan, tanssistudion, kuntosalin sekä puusepän pajan. Joku oleskelutila tai pelipaikkakin olisi tarpeen. Minulle kelpaisi työhuone tai kirjasto. Jonkinlainen viherhuonekin olisi toiveiden täyttymys. Lasken neliöitä: asuinneliöitä meillä on kuudelle noin sata, kun suositus olisi päälle neljäkymmentä per henkilö. Toisaalta turhaa tavaraa ei ole tullut osteltua enää aikoihin, pienet tilat karsivat tehokkaasti heräteostoksia. Autotallistamme löytyy jo neljän kuolinpesän tavaroita: miehen vanhempien (olivat eronneet ja siis erilliset huushollit), minun isäni ja miehen sisaren. Lisäksi on joitakin isovanhemmilta perittyjä tavaroita, joilla on muistoarvoa. 

Silloin kuin kykenen, ajattelen, että suuri osa maapallon asukkaista asuu ahtaammin kuin me. Ahtaudessa on sitä paitsi hyviäkin puolia. Tavaraa mahtuu vähemmän, lämmityskustannukset ovat pienemmät ja ekologinen jalanjälki jää ohuemmaksi. Ehkä opimme olemaan enemmän ja paremmin yhdessä, sovittelemaan olemistamme. Vielä muutama vuosi sitten lapset olivat aina siellä, missä mekin. Ja vanhinhan lähtee jo kohta pois, ainakin joksikin aikaa. Tänään vanhimmat lapset innostuivat vaihtamaan huoneitaan. Nuorinkin heräsi ajatukseen omasta tilasta. Hän haaveilee seuraavassa rotaatiossa pääsevänsä koppiin. Minä haaveilen näkeväni joskus aamulla ensimmäiseksi jotakin muuta kuin Pokemonin, vaikka toisaalta en usko sen vaikuttaneen elämääni mitenkään. Ihmeellistä, miten vain kaikkeen tottuu.

Isabellan, Birgitan ja vähän Victoriankin salaisuuksia

Se, mikä matkoilla on usein mukavaa, on uusien ihmisten tapaaminen. Koska työni on melko yksinäistä, ilahdun pienistä juttelutuokioista. Upsalan ja Vadstenan majapaikat ovat olleet pikemminkin majatalon tai hostellin tapaisia paikkoja, missä on ehkä helpompi heittäytyä juttusille kuin hotellissa. Upsalassa viereiseen pöytään sattui puhelias mies, joka alkoi jututtaa kaikkia äänen- kantomatkan päässä olevia. Yhtäkkiä olimme keskustelun pyörteissä: bangladeshilainen lääkäri, joka oli Ruotsissa konferenssissa, saksalainen nuori nainen, joka edusti urheiluvaatemerkkiä ja minä. Lyhyessä hetkessä kuulin paljon uudesta tekniikasta, jota käytetään kasvaimen poistamisesta kallon sisältä ja jotakin myös siitä, mitä urheiluvaate-edustaja tekee ulkomailla.

Upsalan yliopistonkirjastossakaan ei ollut vierailijoille nettiyhteyttä ja koko rumba alkoi hieman kyllästyttää: tietokone ja kamera sylissä, samoin lompakko ja puhelimet (miksei naisten vaatteissa ole taskuja?) sekä kirjat, joista haluaa kopioita. Jätä kirjat jonnekin (piippaavat portilla) ja mene eteiseen, missä vahtimestari lataa kopiokorttiin haluamasi määrän. Sitten koko kuorman kanssa jonottamaan kopiokoneelle. Yleensä vältän kopioimista, mutta nyt aikataulu on niin tiukka, eikä tänne tule ehkä pian tultua uudestaan, niin sorruin. Kävin vielä syömässä Katedraalikahvilassa mainiota tuorehernekeittoa ja sanomassa Katariinalle näkemiin. Työmiehet naureskelivat, toki hyväntahtoisesti, kun kerroin, että tulin vain sanomaan hänelle hei. Sitten suunnistinkin kohti Strängnäsiä.



Strängnäsin rantakatua ja huom. sivukujan epäkäytännöllinen nupukiveys.
 Jossain muualla olisi laitettu asfaltti.



Historian luennoilta tuttu (Kustaa Vaasa täälläkin), mutta ennen kaikkea suloinen pieni kaupunki järven rannalla. Majapaikkani oli aivan rannassa ja kahdesta ikkunasta näkyi järvelle. Huone oli ihastuttava, siisti ja kaunis ja osasin arvostaa myös omaa kylpyhuonetta. Rauha oli taattu, sillä Lilla Hotelletin neljässä huoneessa ei ollut muita. Omistaja Chanitasta tuli jotenkin mieleen oma sisareni, tumma, rauhallinen ja hymyilevä. Hänellä voisi hyvinkin olla tällainen paikka, mikäli harrastaisi hotellinpitoa! Huoneen kirjahyllystä löysin vanhoja kotiseutukirjoja, joista löysinkin kuvauksia mm. Katariinan tyttärestä Annasta, hänhän oli syntynyt Södermanlannissa. Annan veljeä Sigismundia on kotiseutukirjoista turha etsiä (vaikka hänkin oli 

syntynyt alueella, tosin eri linnassa kuin Anna) södermanlantilaisten joukosta, sillä Sigismund oli katolinen. Anna taas äitinsä kasvatuksesta huolimatta valitsi luterilaisuuden.


Kirkkoa kohti.

 

Aamulla lähdin Strängnäsin kirkkoon. Kirkon vaikuttavin henkilö oli ilman muuta Kaarle IX, joka on haudattu sinne. Hänen muistomerkkinsä on valtavankokoinen hevonen ratsastajineen sotisovassa, ei kovin kirkollinen aihe. Lisäksi näyttää, että hevonen ratsastaisi vieressä lepäävän pienen Isabellan yli. Isabella oli Katariinan ja Juhanan ensimmäinen lapsi, joka syntyi heidän ollessaan vankeina Gripsholmin linnassa lähistöllä. Isabella ei ehtinyt täyttää kahta vuotta, kunnes kuoli. Hänen hautamuistomerkkinsä on kuitenkin yksi kauneimpia näkemistäni. Flaamilaisen Willem Boyn veistämän muistomerkin yksityiskohdat ja tietty tunteellisuus kertoo siitä, että lapsista - perillisistä - kyllä välitettiin. Ehkä muistomerkit asetettiin tarkoituksellisesti vastakkain: suvun voittajahaara vastaan häviäjä, pieni - iso, suojaton ja paljas - haarniskalla suojattu. Ilmeisesti Kaarlen muistomerkki on ollut muistakin uhkaava, sillä hevosen ympärille lisättiin myöhemmin aita.

Isabella ja Kaarle IX Strängnäsin kirkossa.
 

Riimukivi kirkon sokkelissa.

Iltapäivän odotin junan lähtöä kaupunginkirjastossa etsimässä tietoja muistomerkistä - niitä löytyi kovin vähän. Sen sijaan Kaarlen muistomerkkiä koskevasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa kokonaisen oman kirjan.




Jokainen Strängnäsin kirkossa kastettu lapsi saa muistoksi
pienen lasienkelin, joka on tehty Betlehemissä kerätyistä pulloista. 




Kaupungissa pitää olla Vasagatan.










Seuraava kohteeni oli Vadstena, birgittalaisuuden pääpaikka, missä Katariina ja Juhana oleskelivat silloin tällöin. Luostarin abbedissoista erityisesti eräs Katariinan kaima oli heidän kanssaan läheisissä väleissä. Pariskunta tuki taloudellisesti luostaria aikana, jolloin niiden toimintaa oltiin lopettamassa. Heidän aikanaan sinne saatiin lupa ottaa taas uusia noviiseja, minkä Kustaa Vaasa oli kieltänyt. Katariinan kuoltua v.1583 ja Juhanan avioiduttua uuden, protestanttisen kuningattaren kanssa, luostarin toiminta hiipui ja loppui v. 1590.

 

Nyt siellä elää muutama sisar, joista sisar Marja-Leena kertoi Roomassa, että toiminnan kannalta enemmänkin voisi olla. Muutoin luostari ja varsinkin sen ympärille kehkeytynyt matkailu näyttää varsin vireältä. Kaupunki on osannut tuotteistaa luostarin kulttuuriperintöä: luostarinliljat, jotka juuri nyt kukkivat, lähtevät turistien matkaan niin magneetteina, pöytäliinoina kuin vihkojen kansinakin. Hengellisen matkailun (pyhiinvaellukset, retriitit, vapaaehtoistyö luostarissa) lisäksi alueelta löytyy hulppea luostarihotelli. Pyörähdin ovella ja "gregoriaaninen" versio kappaleesta We're in heaven sai minut vetäytymään äkkiä takaisin. Viereen rakennetaan luostari-spata. Sinänsä se sopii ajatukseen luostarista erilaisten hyvinvointipalvelujen tarjoajana, ajatellaan nyt vaikka keskiaikaista lääkintää.

Minun majapaikkani täällä oli taas hieman vaatimattomampi, matkustajakotityyppinen vanha puutalo. Vieressä asuu pysyvästi ruotsalainen pikkulapsiperhe, jonka pikkuiset onneksi nukkuvat yönsä hyvin. Aamupalalle mennään alakerran keittiöön ja amiaisen saa valmistaa ihan itse. Aamulla siellä oli teatterilaisia, jotka harjoittelevat täällä vierailuprojektiaan. Eräs heistä jäi juttelemaan ja siitäkin tuli jotenkin tuttu olo, asuuhan naapurissani teatteri-ihmisiä. Taitaa olla ikävä kotiin ja läheisiä. Koska oli sunnuntai, eikä arkisto, eikä linnakaan auki, vietin koko päivän tylsästi koneella töitä tehden. Illalla kävelin hakemaan noutokiinalaista, koska se oli ainoa paikka, joka oli enää auki, missäpä muualla kuin Nådendalsvägenillä!



Olen pitänyt kirjaa todellisista työtunneistani. Molemmilla viikoilla saldoksi tuli melko tarkasti 50 tuntia. Mukaan laskin vain ne tunnit, jolloin oikeasti työskentelin, en esim. ruoka- tai kahvitaukoja, perheen tai kavereiden kanssa viestittelyä, blogin kirjoittamista tms. Taidan ottaa tuon pysyväksi tavaksi.

Kotona mies ollut matkoilla, joutui lähtemään viideltä aamulla ja isommat hoitivat nuorimman hienosti kouluun. Sama kuulemma huomenna.  Tänään nuorimmainen pääsi "iskän" ja tämän työkaverin kanssa seuraamaan ampumahiihtoa Kontiolahdelle ja oli ollut kiva reissu. Tuliaiseksi toivottiin mm. kännykänkuorta ja Victoria's Secretin body mistiä - mistähän niitä saisi? Täällä myydään lähinnä pyhiinvaellusmerkkejä, pitsejä ja niitä liljamagneetteja.