Äiti oikeasti Oxfordissa: statusesineitä

Vihdoinkin täällä! Tosin alku olisi voinut olla parempikin. Saavuin hirvittävässä flunssassa, pidin ensimmäisen paperini yliopistolla suurin piirtein paperitollot nenässä. Edellisenä päivänä olin lentänyt Tampereelta Stanstediin (joka ei ole aivan ”Lontoossa”, odottanut pari tuntia ja köröttänyt 3,5h bussilla Oxfordiin. Sitä edellisenä päivänä olin lentänyt Roomasta Jyväskylään, jotta ehtisin olla perheen kanssa edes yhden yön. Ja se oli viisas päätös, sillä oli ihana käydä kotona! Sitä paitsi Roomassa sattui olemaan tuttu opettaja koululuokkineen ja pääsin heidän bussinsa kyydissä Helsingistä Jyväskylään eli olin kotona puolitoista tuntia aiemmin kuin mitä olisin ollut junalla. Siis iltayhdeksältä kotona ja aamuyhdeksältä takaisin juna-asemalle ja Tampereelle. Koira kävi taas liikuttavalla tavallaan istumassa matkalaukussa kuin sanoen: minä mukaan! Käsimatkatavaraan (Ryanair) runttasin äkkiä mitä runttasin ja huomasin, että lämpimämpiä vaatteita täällä ainakin tarvittaisiin. Rooma-hepenet kuten pellavahousut ja lyhythihaiset paidat tuntuvat aivan naurettavilta. Tilasin kotoa farkut, hupparin ja villasukat tulemaan postissa suomalaisen kirjallisuuden lisäksi. Kämpässä ei ole telkkariakaan, joten pöpiksi tulee, jos puhutaan kämppisten kanssa vain projektista ja tehdään töitä. Sitä paitsi jotenkuten suomen kieltäkin pitää ylläpitää ja asia on vain niin, että jokailtaisesta kaunokirjallisuuden lukemisesta en luovu.

Eilen kävin hieman kävelemässä, löysin takin taskusta hanskat ja puin ilahtuneena ylleni. Paikalliset kävelivät tietenkin sortseissa ja minihameissa, sillä brittejä ei näytä palelevan ollenkaan. Täällä vapunpäivä oli työpäivä (meillä oli workshop), tosin opiskelijat olivat hyppineet aamunkoitossa Magdalen Bridgeltä veteen, mikä tuntuu olevan yli- ja poikkikansallinen harrastus. Ainakin Savonlinnassa muinoin heitettiin ainakin vuoden Musta pässi linnan virtaan ja se on kyllä vapun aikaan paljon kylmempi kuin Thames!

Edellisen kerran vierailin täällä Marrying Cultures -konferenssissa pari viikkoa sitten, jolloin meitä hellittiin paitsi kukkaloistolla myös lähes helteisillä säillä. Reissu jäi mieleeni myös kenkäepisodista: olin perinyt erään tuttavan jäämistöstä YSL-kengät, jotka olivat jääneet käyttämättä. Nappasin ne mukaan ja ajattelin, että ne täydentäisivät muuten melko casual-henkistä matka-asustustani sopivasti. Kengät ovat ehkä 80-luvulta, kevyet ja kankaiset, minua oli aiemmin häirinnyt merkin näkyvyys, mutta nykyisin monet asiat häiritsevät paljon vähemmän kuin ennen. Tyytyväisenä puin ne jalkaani ja lähdin tallustelemaan kohti officea. Poikkesin matkan varrella hoitamassa muutaman asian ja kun saavuin vanhan Radcliffe -sairaalan kohdalle, missä työhuoneemme sijaitsevat, huomasin toisen kengänpohjan olevan irti. Kävellessäni se päästi paukkuvaa ääntä. Rakennuksen vahtimestari naureskeli peittelemättä nähdessään minut. Ole tässä sitten vakavasti otettava tutkija! Kysyin, olisiko hänellä liimaa. Etsimme erinäisistä varastoista, mutta emme löytäneet. Työhuoneella tunnukseni eivät vielä toimineet, joten en päässyt nettiin etsimään suutareita. Työtoverini ystävällisesti kertoivat, että läheltä löytyi yksi. Painelin sinne, mikäli lonksuvalla kengällä kävelyä voi sellaiseksi kutsua. Pohja oli nyt lähes kokonaan irti.

Ystävällinen suutarinrouva selitti, että he vain välittivät suutarinpalveluita kolmannelle osapuolelle, eikä heillä ollut minkäänlaisia välineitä. Kysyin, mistä mahtaisin löytää liimaa ja minulle neuvottiin kauppa. Kun saavuin perille, myös toisen kengän pohja läpsyi. Ilmeisesti vintage-kenkien liimaus oli päässyt pahasti kuivumaan vuosikymmenten saatossa. Menin Radcliffen ohi ja vahtimestari huusi perääni jotakin ilmeisen huvittavaa. On yllättävän vaikeaa säilyttää arvokkuuttaan, kun molemmat kengänpohjat ovat kiinni ainoastaan kärjistään. Olin kaukana majapaikasta ja konferenssi  kohta alkamassa. Laahustin lähimpään kenkäkauppaan ja ostin mustat kiina-tossun tapaiset kangaskengät. Niin kuin olin onnellinen siitä, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Tai ehkä YSL-tyyli ei vain ole luotu meikäläiselle. Ystävättäreni Eeva totesi naulan kantaan (siis tosiaankin kaikella ystävyydellä): ylpeys käy lankeemuksen edellä!

Konferenssi oli kuninkaallispitoinen ja kuuntelimme, minkälaisia statusesineitä aikanaan harrastettiin (ennen YSL:ää): maalauksia, kirjoja, posliinia jne. Konsertin päätteeksi Exeter Collegen kirkossa oli konsertti, joka liittyi teemaan: uuden ajan alun hovimusiikkia Italiasta ja nimenomaan naissäveltäjiltä, Francesca Caccinilta (1578-n.1640) ja Barbara Strozzilta (1619 –1677). Caccini sävelsi erityisesti oopperoita, Strozzi taas oli säveltäjä ja sopraano, jota aikalaismiessäveltäjät nimittivät kurtisaaniksi. Strozzi sävelsi lähinnä maallista musiikkia, mutta konsertissa kuultiin hengellinen ”O Maria”. Laulut esitti Marrying Cultures -projektin jäsen Maria Skiba ja häntä säesti uruilla projektin webbisivut suunnitellut David Allen. Monitaitoista porukkaa! Yksityiskohtana juuri ennen konsertin alkua helikopterit alkoivat jytistä kirkon yläpuolella: kunnianarvoisa Hotel Randolph ja ehkä vielä tunnetumpi Morsen baari olivat tulessa. Paikka on edelleen suljettu ja koko kattokerros näytti palaneelta.

 

Huomenna (tänään 4.5.) olen antanut itselleni luvan tehdä töitä, vaikka on bank holiday. Flunssa on jo parempi ja kirjan kirjoittaminen odottaa. Parasta viikonlopussa: skypettäminen äsken kotiin ja puutarhan ihailu huurtuvasta keittiön ikkunasta.