sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Miten tässä taas kävi näin?


Kuherruskuukausi uudessa projektissa taitaa olla ohi. Mielenkiintoista on, mutta työn paljous ja sen organisointi eri maissa hirvittää juuri nyt. Huomenna lähtö Ruotsiin kahdeksi viikoksi.

Risto Räppääjän kioski Naantalissa. Kirkko takana.
Tultiin perjantaina Turusta ja Naantalista, missä piipahdettiin kylpylässä. Muumit olivat vielä talviunilla ja kirkkokin kiinni, mutta lapset saivat ilon irti Risto Räppääjän kioskista (sekin oli kyllä kiinni) ja uimisesta. Yksi lapsista jäi Tampereelle tuttavaperheen kanssa teatteriin (Ahaa-teatterin Risto Räppääjä) ja toinen on Tampereella kisamatkalla. Mies ajoi, minä kirjoitin iPadilla, mikä on viheliäistä puuhaa. Kun nuorimmainenkin lähti kaverille yökylään, oli meillä hetken vain yksi lapsi kotona. Tässäkin suhteellisuusteoria pätee: mikäli lapsia olisi 12, tuntuisi ”vain” neljän kotona olo varmaan tosi pieneltä porukalta. Katsoimme yhdessä Boyhood-elokuvan. Hienon kerronnan, harvinaisen toteutustavan (samat näyttelijät 12:n vuoden ajan) ja sympaattisten pääosan esittäjien lisäksi mieleeni jäi erityisesti loppupuolen kohtaus, missä äidin (Patricia Arquette) rooli kiepahtaa ikään kuin ympäri. Kotona papereineen ja kynineen pyörivä äiti tarjosi muitakin samastumiskohtia, vaikka en yksinhuoltaja olekaan.
Muutoin lauantai meni ruuan hankinnassa (ns. iso kauppareissu viidellä täydellä kassilla, mistä riittää n. kolmeksi päiväksi) ja laittamisessa, Turun kuvien sortteeraamisessa ja lähettämisessä projektin taidehistorioitsijoille (katsokaahan @Jagiellonians) sekä viikkoraportin kirjoittamisessa projektilaisille. Viimeksi mainittu on hieman työläs sijoittuen perjantai-iltaan tai viikonloppuun, mutta muuten käytäntönä mitä suositeltavin. Kaikki saavat tietää, mitä muut ovat viikon aikana puuhanneet, minkälaisia ideoita on herännyt jne. Projektinjohtaja tekee kaikista raporteista maanantaina vielä yhteenvedon. Olen jo nyt oppinut näistä raporteista paljon ja on aina mielenkiintoista tietää, mitä muut tekevät ja löytävät.
Nyt pitäisi siis pakata sekä tarkistaa, missä kirjastossa, arkistossa ja museossa oli mitäkin lähteitä ja jäänteitä, tulostaa matkaliput, hotellivaraukset ja miettiä, varatako juna-/bussiliput Ruotsissa etukäteen vai ostaako paikan päällä Tukholmassa, Upsalassa, Strängnäsissä ja Vadstenassa. Edellisestä matkasta pitäisi koota matkalasku ja täyttää timesheet (Oxfordin SoleTM eli työtunnit) sekä lähettää ne Englantiin. Heti Ruotsin jälkeen lähden Helsinkiin Dies Medievales –konferenssiin ja sinne lupasin tehdä posterin. Sekin pitäisi varmaan tehdä tai ainakin laittaa alulle nyt.
Toisaalta sunnuntaipäivän vietosta kilpailee perhe, jolle haluaisin tehdä ruokaa (mies saa harrastaa ruoanlaittoa yllin kyllin kun olen pois, ja tekee sitä kiitettävästi muutenkin), nuorin lapsi, jonka kanssa olen luvannut lähteä hiihtämään tai luistelemaan, kukat, joille kuuluisi vaihtaa mullat ja koira, joka pitäisi trimmata ja jolle pitäisi myös tehdä ruokaa. En luota teollisiin nappuloihin, eikä koira niitä suostu edes syömään. – Pidä nälässä, moni neuvoo, mutta nappularuualla ja nälkäisenä se vain vohkii ihmisten ruuat pöydiltä, mm. leivät leipälaatikosta ja tonkii roskikset. Koiramme on siinä mielessä fiksu, että halutessaan se pystyy avaamaan monenlaiset ovet ja ikkunatkin. Kokemuksemme mukaan itse tehty ruoka on pienin vaiva estää sen omatoimiset ruuan metsästysretket ja sitä paitsi niin hyvää, että viimeksi meillä ollessaan nonna (isoäiti) söi epähuomiossa koiran laatikkoa, mutta näinhän kuulemma jotkut eläkeläiset tekevät ihan tarkoituksella.   
--
Maslow’n tarvehierarkiaa mukaellen aloitin puuhailun keittiössä. Ensin kaikille ravintoa ja sitä myötä myös yhdessä oloa ruokapöydän ääressä. Muu tulisi sitten. Perheelle valmistui Jamie Oliverin Kushari al forno, alun perin egyptiläisten duunarien ruokaa (ohje täältä http://pastanjauhantaa.blogspot.fi/), koiralle hevos-tattarilaatikkoa.
Jamie's Italian aivan
keskustassa Gloucester Streetillä
 Oxfordissa.
Jamie Oliver on saanut Britanniassa aikaan jonkinlaisen ruokakulttuurin muutoksen, pikkulapset saavat koulussa lounasta ja ruoan makuun ja terveellisyyteen kiinnitetään muutenkin enemmän huomiota. Oxfordissa on yksi ensimmäisiä Oliverin ketjun ruokapaikkoja; kokemukseni mukaan sieltä saa parempaa italialaista ruokaa kuin monesta itseään italialaiseksi mainostavassa paikassa. Eikä ole edes kallis.
Kun mies oli saanut metsäveroilmoituksen täytettyä, kannustin häntä lähtemään kuopuksen kanssa ulos sillä aikaa kun häärään keittiössä. Yksin ollessa lasten kanssa ulkoilu on hankalasti järjestettävää tai vaatii ainakin paljon etukäteissuunnittelua iltakuskausten, työmenojen ja ruuanlaiton lomassa. Tosin voihan sitä ulkoilla lapsen kanssa vaikka lumitöitä tehden, mutta usein nekin joutuu ajoittamaan pakon edessä a) aamukuuteen b) iltakymmeneen. Suuntasivat pulkkamäkeen, kuopus selvästi voipuneena yökyläilystä. Työhommat päätin jättää suosiolla illaksi. Vanhin lapsi täytyy joka tapauksessa hakea puolilta öin jäähallilta, jonne tulevat kisareissulta. Jalka on kuulemma edelleen siinä kunnossa, ettei sillä voi luistella, eivätkä kisat menneet joukkueelta toivotulla tavalla, joten vähintään lohtukaakaot täytyy yöllä yhdessä nauttia.
Uunikushari (kushari al forno). Friteeratut sipulirenkaat
unohtuivat talouspaperin päälle (oik.).
Lopulta kushari oli valmis, sipulien friteeraamisessa kun meni yllättävän kauan. Lasten kommentit olivat kutakuinkin sellaisia kun ne yleensä ovat kasvisruokakokeilujeni äärellä: Lapsi 1. – Ei kai tässä ole mozzarellaa? Lapsi 2. – Ihan hyvää, mutta kiitos en ota lisää. Lapsi 3. – Yäk, en tykkää tästä. Kusharia nyt on kuitenkin koko seuraavaksi viikoksi. Mies voi ottaa sitä töihin evääksi, hänelle maistui. Nuorempi tytär lupasi leipoa jälkiruokakakun. :)
Vielä valoisaan aikaan leikkasin koiran kynnet ja lisäilin uutta multaa vanhojen päälle. Tänä keväänä ”säästyn” taimien istuttamiselta, sillä puutarhaa lienee turhaa perustaa, koska en ole sitä hoitamassakaan. ”Keskiaikainen puutarha” –projektini on siis tauolla ja
Pihan Venus ja pioni viime
kesältä. Harras toiveeni
 olisi nähdä kukkivat pionit
ensi kesänäkin.
kasvavathan mintut, kehäkukat ja kurkkuyrtit penkissä monivuotisina joka tapauksessa. Yhden ruukun vaihdoin kokonaan, sillä koira oli rikkonut ja pudottanut sen ollessamme Turussa. Katariina-kansiossani on nyt hento multakuorrute ja multaa on myös sen jokikisessä muovitaskussa. Oxfordin projektin alettua tein itselleni näet työtilan ruokailuhuoneen nurkkaan, mistä näkyy tielle, jota koira tykkää välillä päivystää. Välillä päivystykset tosin äityvät turhan rajuiksi, mikäli ohikulkevat koirat tulevat päivystäjän mielestä liian lähelle tonttiamme.

Vaikka teemme molemmat kotona paljon töitä, ei meillä ole työhuonetta. Syöminen ja musiikki on ilmeisesti ollut tärkeämpää (samasta huoneesta löytyy myös piano). Tosiasiassa lasten kanssa olisi toivotonta linnoittautua mihinkään omaan huoneeseen, eikä meillä kyllä yhtään ylimääräistä olekaan; sitä paitsi keittiön ja olohuoneen välissä on kätevästi tavoitettavissa mm. ikuisiin ”missä on mun reppu/toinen hanska/kemian koe/uusi Aku Ankka” ja ”milloin on ruoka” –kysymyksiä varten. Samalla systeemillä syntyivät mm. molempien väitöskirjat, joita viimeistelimme kotona kilpaa minun ollessani vanhempainvapaalla ja miehen vuorotteluvapaalla. Käytännössä kirjoitimme vuorotellen ja silloin lapset nukkuivat vielä päiväunia. Nykyään on vain lyhyt hetki jossain 01-06 välillä, jolloin kaikkien talossa voi olettaa uinuvan.   
Uusi työpisteeni ruokailuhuoneen nurkassa tänään
täysin stailaamattomana.  Huom. Aku Ankka pianon päällä.
Muistelen, milloin viimeksi olen viettänyt viikonloppua ilman töitä. Edellisenä viikonloppuna viimeistelin yhtä aiemman projektin artikkelia, mistä sain lausunnot ja mikä piti saada painoon. Sitä edellisenä luin kirjaa, josta olin itse luvannut antaa lausunnon. Roomassa tein töitä molemmat viikonloput. Pelkään, että täytyy mennä joululomalle asti ennen kuin töistä vapaa päivä löytyy. No, ehkä jonain arkipäivänä olen tehnyt vähemmän. Vai enkö vain osaa organisoida? Toisaalta talouden toinenkin akateeminen istuu parastaikaa toimittamansa artikkelikokoelma sylissään olohuoneessa ja näin kai on muillakin. Pitäisi joskus seurata reaalisia työtunteja. Työmme hyviä puolia kun on, että työaikaa voi pitkälle säädellä itse. Silti haaveilen, että viikonlopun voisi joskus viettää ilman töitä. Miten tässä taas kävi näin?
Ruikutuksen sijaan on syytä ryhtyä hommiin. Sitä ennen nautin kuitenkin tästä hetkestä: koira nukkuu jaloissani, kellarista kantautuu rumpusoolo, olohuoneesta hiihtokisat ja paperien rapinaa, mistä tulee tuttu olo, sillä myös isäni oli innokas penkkiurheilija. Ikkunasta näkyy vielä  luminen omakotialue ja uunista leijailee mutakakun tuoksu. Juuri nyt koti ei näyttäydy vain loputtomana työleirinä, vaan täällä on oikeasti mukavaa. Ikävä on jo nyt.

2 kommenttia:

  1. Kiitos ihanan elämänmakuisesta ja rehellisestä kirjoituksesta! Yleensä blogeissa näytetään vain täydelliset (tai sellaisina esitetyt) hetket eikä kerrota raskaista kauppareissuista tai kukkamultien leviämisestä ympäri taloa, vaikka sellaistahan se elämä on. Nuorempaa tutkijaäitiä kirjoituksesi sekä inspiroivat että vähän ahdistavat, kun oma työmäärä on vielä tässä vaiheessa paljon pienempi, mutta jatka samalla linjalla, on hyvä tietää, mihin sitä on päänsä pistämässä! Ja kovasti tsemppiä tähän vuoteen :) (p.s. ruokaohje menee kokeilulistalle, näytti tosi hyvältä!)

    VastaaPoista
  2. Hei Farfalla (ihana nimimerkki sinulla)! Kiitokset kannustavasta kommentista ja ehdottoman sydämelliset tsemppiterveiset sinullekin! Kiva kuulla, että muitakin uskalikkoja alalla löytyy... :)

    VastaaPoista