Kuherruskuukausi uudessa projektissa taitaa olla ohi. Mielenkiintoista on, mutta työn paljous ja sen organisointi eri maissa hirvittää juuri nyt. Huomenna lähtö Ruotsiin kahdeksi viikoksi.
Risto Räppääjän kioski Naantalissa. Kirkko takana. |
Tultiin perjantaina Turusta ja Naantalista, missä
piipahdettiin kylpylässä. Muumit olivat vielä talviunilla ja kirkkokin kiinni,
mutta lapset saivat ilon irti Risto Räppääjän kioskista (sekin oli kyllä
kiinni) ja uimisesta. Yksi lapsista jäi Tampereelle tuttavaperheen kanssa
teatteriin (Ahaa-teatterin Risto Räppääjä) ja toinen on Tampereella
kisamatkalla. Mies ajoi, minä kirjoitin iPadilla, mikä on viheliäistä puuhaa. Kun
nuorimmainenkin lähti kaverille yökylään, oli meillä hetken vain yksi lapsi kotona.
Tässäkin suhteellisuusteoria pätee: mikäli lapsia olisi 12, tuntuisi ”vain”
neljän kotona olo varmaan tosi pieneltä porukalta. Katsoimme yhdessä
Boyhood-elokuvan. Hienon kerronnan, harvinaisen toteutustavan (samat näyttelijät 12:n vuoden
ajan) ja sympaattisten pääosan esittäjien lisäksi mieleeni jäi erityisesti loppupuolen kohtaus,
missä äidin (Patricia Arquette) rooli kiepahtaa ikään kuin ympäri. Kotona
papereineen ja kynineen pyörivä äiti tarjosi muitakin samastumiskohtia, vaikka
en yksinhuoltaja olekaan.
Muutoin lauantai meni ruuan hankinnassa (ns. iso kauppareissu
viidellä täydellä kassilla, mistä riittää n. kolmeksi päiväksi) ja
laittamisessa, Turun kuvien sortteeraamisessa ja lähettämisessä projektin
taidehistorioitsijoille (katsokaahan @Jagiellonians) sekä viikkoraportin
kirjoittamisessa projektilaisille. Viimeksi mainittu on hieman työläs
sijoittuen perjantai-iltaan tai viikonloppuun, mutta muuten käytäntönä mitä
suositeltavin. Kaikki saavat tietää, mitä muut ovat viikon aikana puuhanneet,
minkälaisia ideoita on herännyt jne. Projektinjohtaja tekee kaikista
raporteista maanantaina vielä yhteenvedon. Olen jo nyt oppinut näistä
raporteista paljon ja on aina mielenkiintoista tietää, mitä muut tekevät ja
löytävät.
Nyt pitäisi siis pakata sekä tarkistaa, missä kirjastossa,
arkistossa ja museossa oli mitäkin lähteitä ja jäänteitä, tulostaa matkaliput,
hotellivaraukset ja miettiä, varatako juna-/bussiliput Ruotsissa etukäteen vai
ostaako paikan päällä Tukholmassa, Upsalassa, Strängnäsissä ja Vadstenassa. Edellisestä
matkasta pitäisi koota matkalasku ja täyttää timesheet (Oxfordin SoleTM eli työtunnit)
sekä lähettää ne Englantiin. Heti Ruotsin jälkeen lähden Helsinkiin Dies
Medievales –konferenssiin ja sinne lupasin tehdä posterin. Sekin pitäisi
varmaan tehdä tai ainakin laittaa alulle nyt.
Toisaalta sunnuntaipäivän vietosta kilpailee perhe, jolle
haluaisin tehdä ruokaa (mies saa harrastaa ruoanlaittoa yllin kyllin kun olen
pois, ja tekee sitä kiitettävästi muutenkin), nuorin lapsi, jonka kanssa olen
luvannut lähteä hiihtämään tai luistelemaan, kukat, joille kuuluisi vaihtaa
mullat ja koira, joka pitäisi trimmata ja jolle pitäisi myös tehdä ruokaa. En luota teollisiin nappuloihin, eikä koira niitä suostu edes syömään. – Pidä nälässä,
moni neuvoo, mutta nappularuualla ja nälkäisenä se vain vohkii ihmisten ruuat
pöydiltä, mm. leivät leipälaatikosta ja tonkii roskikset. Koiramme on siinä
mielessä fiksu, että halutessaan se pystyy avaamaan monenlaiset ovet ja
ikkunatkin. Kokemuksemme mukaan itse tehty ruoka on pienin vaiva estää sen
omatoimiset ruuan metsästysretket ja sitä paitsi niin hyvää, että viimeksi
meillä ollessaan nonna (isoäiti) söi epähuomiossa koiran laatikkoa, mutta näinhän
kuulemma jotkut eläkeläiset tekevät ihan tarkoituksella.
--
Maslow’n tarvehierarkiaa mukaellen aloitin puuhailun keittiössä.
Ensin kaikille ravintoa ja sitä myötä myös yhdessä oloa ruokapöydän ääressä. Muu
tulisi sitten. Perheelle valmistui Jamie Oliverin Kushari al forno, alun perin egyptiläisten
duunarien ruokaa (ohje täältä http://pastanjauhantaa.blogspot.fi/), koiralle
hevos-tattarilaatikkoa.
Jamie Oliver on saanut Britanniassa aikaan jonkinlaisen
ruokakulttuurin muutoksen, pikkulapset saavat koulussa lounasta ja ruoan makuun
ja terveellisyyteen kiinnitetään muutenkin enemmän huomiota. Oxfordissa on yksi
ensimmäisiä Oliverin ketjun ruokapaikkoja; kokemukseni mukaan sieltä saa
parempaa italialaista ruokaa kuin monesta itseään italialaiseksi mainostavassa
paikassa. Eikä ole edes kallis.
Jamie's Italian aivan keskustassa Gloucester Streetillä Oxfordissa. |
Kun mies oli saanut metsäveroilmoituksen täytettyä,
kannustin häntä lähtemään kuopuksen kanssa ulos sillä aikaa kun häärään
keittiössä. Yksin ollessa lasten kanssa ulkoilu on hankalasti järjestettävää
tai vaatii ainakin paljon etukäteissuunnittelua iltakuskausten, työmenojen ja
ruuanlaiton lomassa. Tosin voihan sitä ulkoilla lapsen kanssa vaikka lumitöitä
tehden, mutta usein nekin joutuu ajoittamaan pakon edessä a) aamukuuteen b)
iltakymmeneen. Suuntasivat pulkkamäkeen, kuopus selvästi voipuneena
yökyläilystä. Työhommat päätin jättää suosiolla illaksi. Vanhin lapsi täytyy
joka tapauksessa hakea puolilta öin jäähallilta, jonne tulevat kisareissulta.
Jalka on kuulemma edelleen siinä kunnossa, ettei sillä voi luistella, eivätkä
kisat menneet joukkueelta toivotulla tavalla, joten vähintään lohtukaakaot
täytyy yöllä yhdessä nauttia.
Uunikushari (kushari al forno). Friteeratut sipulirenkaat unohtuivat talouspaperin päälle (oik.). |
Lopulta kushari oli valmis, sipulien friteeraamisessa kun meni
yllättävän kauan. Lasten kommentit olivat kutakuinkin sellaisia kun ne yleensä
ovat kasvisruokakokeilujeni äärellä: Lapsi 1. – Ei kai tässä ole mozzarellaa?
Lapsi 2. – Ihan hyvää, mutta kiitos en ota lisää. Lapsi 3. – Yäk, en tykkää
tästä. Kusharia nyt on kuitenkin koko seuraavaksi viikoksi. Mies voi ottaa sitä
töihin evääksi, hänelle maistui. Nuorempi tytär lupasi leipoa jälkiruokakakun. :)
Vielä valoisaan aikaan leikkasin koiran kynnet ja lisäilin
uutta multaa vanhojen päälle. Tänä keväänä ”säästyn” taimien istuttamiselta,
sillä puutarhaa lienee turhaa perustaa, koska en ole sitä hoitamassakaan. ”Keskiaikainen
puutarha” –projektini on siis tauolla ja
kasvavathan mintut, kehäkukat ja
kurkkuyrtit penkissä monivuotisina joka tapauksessa. Yhden ruukun vaihdoin
kokonaan, sillä koira oli rikkonut ja pudottanut sen ollessamme Turussa.
Katariina-kansiossani on nyt hento multakuorrute ja multaa on myös sen jokikisessä
muovitaskussa. Oxfordin projektin alettua tein itselleni näet työtilan
ruokailuhuoneen nurkkaan, mistä näkyy tielle, jota koira tykkää
välillä päivystää. Välillä päivystykset tosin äityvät turhan rajuiksi, mikäli
ohikulkevat koirat tulevat päivystäjän mielestä liian lähelle tonttiamme.
Pihan Venus ja pioni viime kesältä. Harras toiveeni
olisi nähdä kukkivat pionit
ensi kesänäkin. |
Vaikka teemme molemmat kotona paljon töitä, ei meillä ole
työhuonetta. Syöminen ja musiikki on ilmeisesti ollut tärkeämpää (samasta huoneesta
löytyy myös piano). Tosiasiassa lasten kanssa olisi toivotonta linnoittautua
mihinkään omaan huoneeseen, eikä meillä kyllä yhtään ylimääräistä olekaan; sitä
paitsi keittiön ja olohuoneen välissä on kätevästi tavoitettavissa mm. ikuisiin
”missä on mun reppu/toinen hanska/kemian koe/uusi Aku Ankka” ja ”milloin on
ruoka” –kysymyksiä varten. Samalla systeemillä syntyivät mm. molempien
väitöskirjat, joita viimeistelimme kotona kilpaa minun ollessani
vanhempainvapaalla ja miehen vuorotteluvapaalla. Käytännössä kirjoitimme
vuorotellen ja silloin lapset nukkuivat vielä päiväunia. Nykyään on vain lyhyt
hetki jossain 01-06 välillä, jolloin kaikkien talossa voi olettaa uinuvan.
Uusi työpisteeni ruokailuhuoneen nurkassa tänään täysin stailaamattomana. Huom. Aku Ankka pianon päällä. |
Muistelen, milloin viimeksi olen viettänyt viikonloppua
ilman töitä. Edellisenä viikonloppuna viimeistelin yhtä aiemman projektin
artikkelia, mistä sain lausunnot ja mikä piti saada painoon. Sitä edellisenä
luin kirjaa, josta olin itse luvannut antaa lausunnon. Roomassa tein töitä
molemmat viikonloput. Pelkään, että täytyy mennä joululomalle asti ennen kuin
töistä vapaa päivä löytyy. No, ehkä jonain arkipäivänä olen tehnyt vähemmän. Vai
enkö vain osaa organisoida? Toisaalta talouden toinenkin akateeminen istuu
parastaikaa toimittamansa artikkelikokoelma sylissään olohuoneessa ja näin kai
on muillakin. Pitäisi joskus seurata reaalisia työtunteja. Työmme hyviä puolia
kun on, että työaikaa voi pitkälle säädellä itse. Silti haaveilen, että
viikonlopun voisi joskus viettää ilman töitä. Miten tässä taas kävi näin?
Ruikutuksen sijaan on syytä ryhtyä hommiin. Sitä ennen nautin kuitenkin tästä hetkestä: koira nukkuu jaloissani, kellarista kantautuu rumpusoolo, olohuoneesta hiihtokisat ja paperien rapinaa, mistä tulee tuttu olo, sillä myös isäni oli innokas penkkiurheilija. Ikkunasta näkyy vielä luminen omakotialue ja uunista leijailee mutakakun tuoksu. Juuri nyt koti ei näyttäydy vain loputtomana työleirinä, vaan täällä on oikeasti mukavaa. Ikävä on jo nyt.
Kiitos ihanan elämänmakuisesta ja rehellisestä kirjoituksesta! Yleensä blogeissa näytetään vain täydelliset (tai sellaisina esitetyt) hetket eikä kerrota raskaista kauppareissuista tai kukkamultien leviämisestä ympäri taloa, vaikka sellaistahan se elämä on. Nuorempaa tutkijaäitiä kirjoituksesi sekä inspiroivat että vähän ahdistavat, kun oma työmäärä on vielä tässä vaiheessa paljon pienempi, mutta jatka samalla linjalla, on hyvä tietää, mihin sitä on päänsä pistämässä! Ja kovasti tsemppiä tähän vuoteen :) (p.s. ruokaohje menee kokeilulistalle, näytti tosi hyvältä!)
VastaaPoistaHei Farfalla (ihana nimimerkki sinulla)! Kiitokset kannustavasta kommentista ja ehdottoman sydämelliset tsemppiterveiset sinullekin! Kiva kuulla, että muitakin uskalikkoja alalla löytyy... :)
VastaaPoista