sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Isabellan, Birgitan ja vähän Victoriankin salaisuuksia

Se, mikä matkoilla on usein mukavaa, on uusien ihmisten tapaaminen. Koska työni on melko yksinäistä, ilahdun pienistä juttelutuokioista. Upsalan ja Vadstenan majapaikat ovat olleet pikemminkin majatalon tai hostellin tapaisia paikkoja, missä on ehkä helpompi heittäytyä juttusille kuin hotellissa. Upsalassa viereiseen pöytään sattui puhelias mies, joka alkoi jututtaa kaikkia äänen- kantomatkan päässä olevia. Yhtäkkiä olimme keskustelun pyörteissä: bangladeshilainen lääkäri, joka oli Ruotsissa konferenssissa, saksalainen nuori nainen, joka edusti urheiluvaatemerkkiä ja minä. Lyhyessä hetkessä kuulin paljon uudesta tekniikasta, jota käytetään kasvaimen poistamisesta kallon sisältä ja jotakin myös siitä, mitä urheiluvaate-edustaja tekee ulkomailla.

Upsalan yliopistonkirjastossakaan ei ollut vierailijoille nettiyhteyttä ja koko rumba alkoi hieman kyllästyttää: tietokone ja kamera sylissä, samoin lompakko ja puhelimet (miksei naisten vaatteissa ole taskuja?) sekä kirjat, joista haluaa kopioita. Jätä kirjat jonnekin (piippaavat portilla) ja mene eteiseen, missä vahtimestari lataa kopiokorttiin haluamasi määrän. Sitten koko kuorman kanssa jonottamaan kopiokoneelle. Yleensä vältän kopioimista, mutta nyt aikataulu on niin tiukka, eikä tänne tule ehkä pian tultua uudestaan, niin sorruin. Kävin vielä syömässä Katedraalikahvilassa mainiota tuorehernekeittoa ja sanomassa Katariinalle näkemiin. Työmiehet naureskelivat, toki hyväntahtoisesti, kun kerroin, että tulin vain sanomaan hänelle hei. Sitten suunnistinkin kohti Strängnäsiä.

Strängnäsin rantakatua ja huom. sivukujan epäkäytännöllinen nupukiveys.
 Jossain muualla olisi laitettu asfaltti.

Historian luennoilta tuttu (Kustaa Vaasa täälläkin), mutta ennen kaikkea suloinen pieni kaupunki järven rannalla. Majapaikkani oli aivan rannassa ja kahdesta ikkunasta näkyi järvelle. Huone oli ihastuttava, siisti ja kaunis ja osasin arvostaa myös omaa kylpyhuonetta. Rauha oli taattu, sillä Lilla Hotelletin neljässä huoneessa ei ollut muita. Omistaja Chanitasta tuli jotenkin mieleen oma sisareni, tumma, rauhallinen ja hymyilevä. Hänellä voisi hyvinkin olla tällainen paikka, mikäli harrastaisi hotellinpitoa! Huoneen kirjahyllystä löysin vanhoja kotiseutukirjoja, joista löysinkin kuvauksia mm. Katariinan tyttärestä Annasta, hänhän oli syntynyt Södermanlannissa. Annan veljeä Sigismundia on kotiseutukirjoista turha etsiä (vaikka hänkin oli 
syntynyt alueella, tosin eri linnassa kuin Anna) södermanlantilaisten joukosta, sillä Sigismund oli katolinen. Anna taas äitinsä kasvatuksesta huolimatta valitsi luterilaisuuden.

Kirkkoa kohti.
 
Aamulla lähdin Strängnäsin kirkkoon. Kirkon vaikuttavin henkilö oli ilman muuta Kaarle IX, joka on haudattu sinne. Hänen muistomerkkinsä on valtavankokoinen hevonen ratsastajineen sotisovassa, ei kovin kirkollinen aihe. Lisäksi näyttää, että hevonen ratsastaisi vieressä lepäävän pienen Isabellan yli. Isabella oli Katariinan ja Juhanan ensimmäinen lapsi, joka syntyi heidän ollessaan vankeina Gripsholmin linnassa lähistöllä. Isabella ei ehtinyt täyttää kahta vuotta, kunnes kuoli. Hänen hautamuistomerkkinsä on kuitenkin yksi kauneimpia näkemistäni. Flaamilaisen Willem Boyn veistämän muistomerkin yksityiskohdat ja tietty tunteellisuus kertoo siitä, että lapsista - perillisistä - kyllä välitettiin. Ehkä muistomerkit asetettiin tarkoituksellisesti vastakkain: suvun voittajahaara vastaan häviäjä, pieni - iso, suojaton ja paljas - haarniskalla suojattu. Ilmeisesti Kaarlen muistomerkki on ollut muistakin uhkaava, sillä hevosen ympärille lisättiin myöhemmin aita.
Isabella ja Kaarle IX Strängnäsin kirkossa.
 
Riimukivi kirkon sokkelissa.
Iltapäivän odotin junan lähtöä kaupunginkirjastossa etsimässä tietoja muistomerkistä - niitä löytyi kovin vähän. Sen sijaan Kaarlen muistomerkkiä koskevasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa kokonaisen oman kirjan.



Jokainen Strängnäsin kirkossa kastettu lapsi saa muistoksi
pienen lasienkelin, joka on tehty Betlehemissä kerätyistä pulloista. 





Kaupungissa pitää olla Vasagatan.




















Seuraava kohteeni oli Vadstena, birgittalaisuuden pääpaikka, missä Katariina ja Juhana oleskelivat silloin tällöin. Luostarin abbedissoista erityisesti eräs Katariinan kaima oli heidän kanssaan läheisissä väleissä. Pariskunta tuki taloudellisesti luostaria aikana, jolloin niiden toimintaa oltiin lopettamassa. Heidän aikanaan sinne saatiin lupa ottaa taas uusia noviiseja, minkä Kustaa Vaasa oli kieltänyt. Katariinan kuoltua v.1583 ja Juhanan avioiduttua uuden, protestanttisen kuningattaren kanssa, luostarin toiminta hiipui ja loppui v. 1590.
 
Nyt siellä elää muutama sisar, joista sisar Marja-Leena kertoi Roomassa, että toiminnan kannalta enemmänkin voisi olla. Muutoin luostari ja varsinkin sen ympärille kehkeytynyt matkailu näyttää varsin vireältä. Kaupunki on osannut tuotteistaa luostarin kulttuuriperintöä: luostarinliljat, jotka juuri nyt kukkivat, lähtevät turistien matkaan niin magneetteina, pöytäliinoina kuin vihkojen kansinakin. Hengellisen matkailun (pyhiinvaellukset, retriitit, vapaaehtoistyö luostarissa) lisäksi alueelta löytyy hulppea luostarihotelli. Pyörähdin ovella ja "gregoriaaninen" versio kappaleesta We're in heaven sai minut vetäytymään äkkiä takaisin. Viereen rakennetaan luostari-spata. Sinänsä se sopii ajatukseen luostarista erilaisten hyvinvointipalvelujen tarjoajana, ajatellaan nyt vaikka keskiaikaista lääkintää.
Minun majapaikkani täällä oli taas hieman vaatimattomampi, matkustajakotityyppinen vanha puutalo. Vieressä asuu pysyvästi ruotsalainen pikkulapsiperhe, jonka pikkuiset onneksi nukkuvat yönsä hyvin. Aamupalalle mennään alakerran keittiöön ja amiaisen saa valmistaa ihan itse. Aamulla siellä oli teatterilaisia, jotka harjoittelevat täällä vierailuprojektiaan. Eräs heistä jäi juttelemaan ja siitäkin tuli jotenkin tuttu olo, asuuhan naapurissani teatteri-ihmisiä. Taitaa olla ikävä kotiin ja läheisiä. Koska oli sunnuntai, eikä arkisto, eikä linnakaan auki, vietin koko päivän tylsästi koneella töitä tehden. Illalla kävelin hakemaan noutokiinalaista, koska se oli ainoa paikka, joka oli enää auki, missäpä muualla kuin Nådendalsvägenillä!

Olen pitänyt kirjaa todellisista työtunneistani. Molemmilla viikoilla saldoksi tuli melko tarkasti 50 tuntia. Mukaan laskin vain ne tunnit, jolloin oikeasti työskentelin, en esim. ruoka- tai kahvitaukoja, perheen tai kavereiden kanssa viestittelyä, blogin kirjoittamista tms. Taidan ottaa tuon pysyväksi tavaksi.
Kotona mies ollut matkoilla, joutui lähtemään viideltä aamulla ja isommat hoitivat nuorimman hienosti kouluun. Sama kuulemma huomenna.  Tänään nuorimmainen pääsi "iskän" ja tämän työkaverin kanssa seuraamaan ampumahiihtoa Kontiolahdelle ja oli ollut kiva reissu. Tuliaiseksi toivottiin mm. kännykänkuorta ja Victoria's Secretin body mistiä - mistähän niitä saisi? Täällä myydään lähinnä pyhiinvaellusmerkkejä, pitsejä ja niitä liljamagneetteja. 









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti